IRC-Galleria

Kaipaus on kuin kaivo, jonka veden näkee,
mutta ei ylety juomaan.

Kun olen yksin
sisälläni on ontto tunne
se ei johdu nälästä

vaan kaipuusta

Kuitenkin se aukko sisälläni
painaa
ja minua ahdistaa
kävelen sokein silmin ihmispaljoudessa

Odotan niin kovasti päivää
jolloin tyhjyys sisälläni täyttyy
lämmöllä joka leviää varpaisiin ja sormenpäihin
Se on sinun seurasi
joka sen tekee

Onneksi se päivä on jo huomenna.

tuu jo takas <3 hirvee ikävä kultia.. ja siel se vaa ahkeroi <3
Perjantaita odotellaan innolla :><3

Voi tätä nyky-yhteiskuntaa, pitää kokoajan tehdä jotain, suorittaa, olla täydellinen. Sitten meillä on näiden täydellisten ihmisten sairauksia (syömishäiriöt, ahdistuneisuus, masentuneisuus) ja menetettyjä unelmia (lapsettomuutta, oman biologisen kellon käydessä loppuun).

Ei kaikki niin suoranaista ole, itsekin sairastan näitä täydellisen yhteiskunnan sairauksia. Haluan pois tästä kierteestä jo. Ei mun tarvi olla se kaikkein laihin, se kaikkein nätein, se joka tekee kaikki työnsä tädellisesti. Siitä on vaikee vaan päästä yli, siitä että yrittäsi tavoitella sitä mitä ei ole. En mä ole se nätti ja laiha tyttö joka tekee parhaita tuloksia. Minä haluan olla minä, enkä voisi olla täydellinen muutoin. Sen kun vielä saa ymmärrettyä.

Syöminenhän tässä on suuri haaste, mutta kuka tuolla pallon toisella puolella alkaisi ruuasta nirsoilla ja jättää syömättä kuihduttaen itsensä kun ruokaa on nenän edessä. Niin, tämä on niin hullua. Tässä taistelua käydään, itsensä kanssa. Tää taistelu pitää kyllä voittaa, tää pilaa mun elämää. Kyllähän se 5 vuotta erilaista tasapainoilua itsensä kanssa, syömisellä temppuili, kehon satuttamista (ei se jatkuva sairastelu ja menkkojen heittely niin nannaa ole, eikä ne luut niin kauniita voi olla, persekin puutuu heti kun ei siellä enää mitää pehmikkeitä ole). Sitä on hukassa ja itkee maailman kurjuutta, vaikka kaikkihan on hyvin. Joskus se sisäinen taistelu vaan vie mukaansa täydellisesti, eikä mikään tunnu miltään. Kuka lopettaisi tämän mun taisteluni? ei siihen avaimia ole muilla kuin minulla.

Kuka tässä maailmassa kulkee meidän jälkeemme? Suurinosa kavereista kammoksuu sitoutumista, haaveilevat kuitenkin perheestä. Mutta perhe tulee sitten joskus, kun on koulutus ja työ ja koti ja kaikki. Silloin on biologisesti ehkä jo myöhäistä. voi kuinka minä haluaisin jo pikkuisen nyt. Onhan asioista keskusteltu vakavasti ja avoimesti tuon kumppanin kanssa. Eikä me nyt sanota suoraan että ensin pitää opiskella ja saada vakaa talous. Se helpottaisi varmasti asiaa, mutta materiako se tekee onnelliseksi? Itse huomaan että olen jäänyt eniten vailla sitä jotain lämpöä, ei lapsia rahalla osteta, rakkaus riittää. Rajat on rakkautta, rakkaus on läheisyyttä ja sitä että toisesta pidetään huolta. Voi minun pikkuinen, sinulle tahdon olla hyvä äiti, etkä sinä minua varmasti syyttäisi jos sinut saisinkin jo nyt parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Varmasti rikastuttaisit elämääni ihan eritavalla, voisit pelastaa minut ja minä sinut.

Uskooko kaikki rakkauteen ensi silmäyksellä? Onko sitoutuminen kammoksuttavaa? Kammoksun ajatusta siitä, ettei olisi sitä kumppania vierellä. Enkä usko siihen rakkauteen ensi silmäyksellä,se on joku vale, onko tulinen rakkaus sitä kestävää arjen jakamista joka säilyy vuodesta toiseen? Eikö rakkaus synny arjesta, jaetuista hetkistä ja huolehtimisesta, välittämisestä.

Me eletään oikeessa avioero yhteiskunnassa, kaikesta uutisoidaan. Toiset tuntuvat menevän kihloihin tuosta vaan, häät ei olekaan kerran elämässä juttu, huomenna onkin jo eropaperit vetämässä. Mitä kihlat merkitsee? Se on lupaus naimisiin menosta, lupaus lopun elämän jakamista, kaikkine myötä ja vastamäkineen. Kyllähän tuostakin ollaan jo puhuttu, kihloista ja naimisiin menosta. Ei kihloihin mennä tuosta vaan, kyllä minusta olisi hyvä silloi jo naimisiin menosta puhua, päättää hääpäivä. Sitä voi toista rakastaa koskaan kihlautumatta tahi menemättä naimisiin, mutta kyllähän se avioparina eläminen tiettyä laillista turvaa tuo. Silloin myös on lupaus ainakin pyrkiä elämään yhdessä siihen kunnes kuolema erottaa.

Mun rakas, on aika ikävä sinua. Tässä haaveilen siitä tulevasta, meidän pikkuisesta, meidän yhteisestä elämästä. Se on tulevaa ja jokin voi rikkoa suunnitelmamme päivässä. Ihmisellä on silti tapana haaveilla ja pyrkiä toteuttamaan haaveita ja toiveita. Odotan niin sitä että saan sinut viereeni taas rakas, vaikka hyvä välillä onkin erossa olla. Tämä aika taas vahvistaa meitä, samoin kuin minun Saksassa oloni. Näiden kokemusten jälkeen olemme varmasti valmiita muuttamaan yhteen ja jakamaan vihdoin elämämme. Kasvaa ja elää yhdessä, kasvattaa meidän pikkuisia ja vanheta yhdessä.

Minä en usko rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko pika siirtoihin. Ei saa edetä liian nopeasti, harkitsematta, mutta ei saa odottaa sitä oikeaa koko elämää ja harkita asioita niin kauan, että onni on kävellyt jo ohitse. Monet ovat sitä mieltä etteivät teininä solmitut liitot kestä, näen kuitenkin pitkät nuorena aloitetut suhteet kestävämpinä kuin keski-ikään asti kestävä kumppanin hakeminen. Ihmiset kun kasvavat yhdessä, silloin he saavuttavat jotain suurempaa kuin jatkuvat lyhyissa suhteissa elävät.

Minulla on paljon asiaa, mutta kuten näkyy jäsentely taidot eivät ehkä niin hyvät ole. Ja se teksti vain tulee ja tulee ja tulee. Toivottavasti joku ehkä tämänkin lukee ja voi jotain kertoa omista mietteistään. Olisi kiva keskustella syvällisiäkin uusienkin ihmisten kanssa. Kun tämän nyt olette lukeneet, kertoisitteko omia kantojanne. Tässä pintaraapaisin taas masennusta, syömishäiriötä, seurustelua, vauvakuumetta, kihlautumista, rakkautta. Samalla puran ikävääni rakastani kohtaan, kaipuuta joka ei kuitenkaan ole raastava. Tiedän että me nähdään pian.