IRC-Galleria

Minkä tähden nykyään pitää niin hirveällä kiireellä aikuistua? Miksi lapset eivät ole enää lapsia, vaan kopioita suoraan jostain Anttilan katalogista? Aina pitäisi olla hienoimmat vaatteet ja muut härpäkät, kun muillakin on.. Ja minkä ihmeen tähden juominen ja tupakoiminen pitää aloittaa niin nuorena, saavatko nuoret siihen mallia kotoaan, vai onko siinä edelleenkin se ns. vaarallisuuden viehätys? Halutaan päteä muiden silmissä, kun uskalletaan vetää röökiä koulun pihalla kuusen takana piilossa. Oppitunneilla huudellaan rivouksia opettajille, häiritään muiden oppimista. Nämä "rellestäjät" sattuvat myös olemaan useissa tapauksissa niitä pahimpia koulukiusaajiakin. Taas halutaan pönkittää omaa itsetuntoaan haukkumalla heikoimpiaan, saaden heidät kenties itkemään suoraan heidän silmien edessä. Jos itsellä on niin huono olo, miksi purkaa se viattomiin? Mikä halu heillä on tuhota toisen elämä?

Ehkä tämä siksi kirvoittaa mieltäni, sillä olen itse entinen koulukiusattu. Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, se vaikuttaa edelleen. Itsetuntoni ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta onneksi se on vuosien saatossa kuitenkin kohentunut pikkuhiljaa. Kärsin silti yhä sosiaalisten tilanteiden pelosta, en pidä siitä, kuinka ihmiset katsovat minua, en halua olla joukon keskipisteenä. Olen edelleenkin sivustaseuraaja, joka on vasta viime aikoina pikkuhiljaa oppinut miten sanotaan ei. Miten puolustaa itseäni, miten minun EI ole pakko suostua kaikkeen. Minun EI tarvitse tehdä niin kuin muut minun haluavan, jos en itse asiasta pidä. Saan päättää elämästäni ihan niin kuin minä itse haluan. Tämä on oma elämäni, eikä sitä kukaan voi minulta riistää!

Ei, en tiedä pystynkö koskaan edelleenkään antamaan täysin anteeksi heille, jotka tuhosivat minuuteni ollessani herkimmilläni, puberteetin vaiheilla. Tiedän, että aikuisen ihmisen olisi kyettävä antamaan anteeksi, unohtaa vanhat kaunat.. Mutta jos siihen ei yksinkertaisesti pysty? Ja pitäisikö minun edes, kun en edes tiedä katuvatko nämä ihmiset tekosiaan?

Olisi mukava kuulla kommentteja koulukiusatuilta ja myöskin koulukiusaajilta. Mielenkiintoista olisi tietää ajattelevatko nämä koulukiusaajat vuosien päästä enää sitä, mitä ovat kiusatuilleen saattaneet aiheuttaa? Olisiko sinusta hyvä herra/neiti koulukiusaaja mukava saada tietää vuosien jälkeen, että ihminen, jota olet sanoin/teoin loukannut, on äärimmäisissä tapauksissa päättänyt päivänsä juuri näiden sanojesi/tekojesi tähden?

Auta sitä, jolla on paha olla.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

0:01-0:19

Tumman sinine taivas tuikkivineen tähtineen, hetken päästä kuvakulma laskeutuu alemmas
ja kuvaan tulee koulukoti, kuvaa lähennetään, yhdessä ikkunassa on valoa ja pitkä lakanoista tehty "köysi" roikkuu ulkopuolella heiluen hiljaa

0:20-0:37

hetken kuluessa kuvakulma siirtyy tielle jossa kävelee tumma hahmo kohti metsäpolkua
kuva lähenee se verran että hahmon selkäpuoli näkyy kuvassa

0:38-0:55

Evan haikeat, ujot kasvot näytetään kuvassa, hän pysähtyy
ja kääntyy katsomaan viimeisen kerran paikkaa josta hän karkaa ja "muistousva" peittää kuvan

0:56-1:34

usvaisessa muistossa hän unelmoi mutta unelmoinnin keskeyttää Opettaja (Marco) lyömällä karttakepillä sormille että hän hätkähtää ja saa rystyset verille, opettajan ilme on hyvin tiukka, muut lapset ilkkuvat/nauravat hänen pelästyneelle ilmeelle, Luokanvalvoja (Anette) katsoo nurkasta surullisena tapahtumaa tekemättä mitään, Eva kääntää katseensa takaisin pulpettiin, kuva vaihtuu tähtitaivaaksi, sitten näytetää Evan auki olevat rystysen joita hän silittää, Evan kasvot näytetään ja tyhjä katse kunnes hän kääntyy ja jatkaa matkaa kohti metsään, kuva vaihtuu haihtuen

1:35-1:53

Eva kävelee tietä pitkin, välillä tulee pätkiä kuinka hän ylittää pikku puron tai kiipeää kiviä pitkin jatkaen matkaansa pois kaikesta, kuva vaihtuu haihtuen

1:54-2:12

Evan muistoissa hän makaa sängyllä suunnitellen karkumatkaansa ja toteuttavan sen
kuva vaihtuu siniseen taivaaseen jossa näkyy heikosti tähdet ja pari tähdenlentoa, kuva tekee jyrkän kaaren alas

2:13-2:50

Eva kävelee tietä pitkin taas vilkuilen ympärilleen ja hypellen kiviä pitkin alas, muistousva peittää kuvan ja näyttää kuinka muut lapset tönivät Evaa ilkkuen/irvistäen/ilkeillen hänelle ja sanat "There's no friend to call her name" tulevat huulisynkkana ilkeän lapsen suusta, Eva painaa katseensa maahan kyyneleen virraten poskea pitkin, kirkas välähdys ja näytetään Evaa karkumatkallaan taas, ylittäen jokea, kiipeillen, kuikkelehtien puitten lomitse ja taas kävellen selvällä polulla, kuvassa näytetään Evan haikeita, surullisia kasvoja, hän huokasee

2:51-3:18

Emppu tulee kitarasoolon aikaa Evan vierelle soittamaan, Eva hymyilee suuresti hymyilevälle Empulle ja hän vilkasee toiselle sivulle kuullen pianon ääntä ja näkee Tuomaksen syntikan kanssa (roikkuu kaulalla samalla tavalla ku Sonatan Henrikillä) syntikan koskettimen soivat itekseen, Eva katselee koskettimien painauksia hymyillen, kuvassa näytetään koko kolmikko ja Emppu revittelee kitarallaan ja pikku leikkiä Evan kanssa, kaikki hymyilevät/nauravat, kuva vaihtuu haihtuen

3:19-4:25

Eva vilkuttaa mäen päältä Tuomakselle ja Empulle näkemisiin, hän kääntyy katsomaan ja hämmästyy kaunista näkymää: auringonnousua joka on punakeltaoranssi ja suuri meri kimmeltäen aamun valossa, Evan hymyilevät kasvot näytetään ja se miten hänen ilme muuttuu kun hän kuulee ääniä, kuva vaihtuu nopeaan ja näytetään Opettajat mäen alla ja Marco osottaa äkäsellä ilmeellä Evaa muille, Eva hyppää mäeltä ja häntä kuvataan alhaalta päin kun hän putoaa kukkaniitylle, hän juoksee niin kovaa kun jaloistaan pääsee ja kuvassa näytetään veneilijä joka nostaa katseensa kohti Evaa, juoksevan Evan suusta pääsee "help me" ja takana näkyy hämyisesti perässä juoksevat opettajat, kuvassa näytetään veneiljä joka ojentaa Evalle kätensä avustaakseen hänet veneeseen, pikainen kuva juoksevista opettajista, sitten kuvassa näytetään kun veneilijä tyrkkää veneen liikkeelle, Marco saapuu hurjalla vauhdilla mut ei kerkeä pysähtymään ajoissa laiturin nokkaa vaa huojuu hurjasti ja paiskautuu veteen, kuva siirtyy Evaan joka nauraa asialle ja katsoo veneilijää jonka hupun alta paljastuu Tuomaksen ystävälliset kasvot, kuvaan tulee auringonnousu ja vene joka lipuu kohti sitä, kuva missä kolme muuta opettajaa (Anette, Emppu ja Jukka) katsovat toivottomina Evan perään, taas kuva lipuvasta veneestä jonka määränpää on auringonnousuun, kuva vaihtuu haihtuen Evan iloiseen/nauravaan ilmeeseen, lopussa vene jatkaa matkaansa kohti aurinkoa ja kuvassa näytetään hymyilevän Evan kasvot ja kiitos teksti koulukiusattujen puolesta

menis tää nyt 6 tuntia nopeesti.
tyttöjä nään tänään tehää hyvä biisi.

eka mummu ja perunat sitten music.
aarresaari hups hihihihi

oke nyt meen miia

opettaja kiusaa mua!

1982 - 1985

Föddes och växte upp till liten sparv i Sverige, gick på daghem(dagis) gjorde det vanliga lekte i sandlådan, men jag blev retad, mobbad, utfryst av alla andra. Jag var väldigt blyg när jag liten, kanske därför beror det på att jag blev utfryst från gruppen.

1985 - 1990

Flyttade till Finland, Liljendal samma år, började på dagis igen i Liljendal och här började rena helvete för mig. Jag blev mobbad varje dag till vattensvensk, idiot, dumhuvu, skitstövel. Och jag kom hem varje dag med nästan stora blåmärken över hela kroppen. Men en dag kom en äldre grabb med ett gäng upp till mig och slog ut en tand från mig, det här hände på sommaren Juni juli månaden. Dom andra hejade på ''gör det, slå ut tänderna ut på honom, slå, slå'' jag förstås sa att snälla gör det inte. men ändå kom det en smäll på käften och jag fick en lös tand. och allt det här hände på en trä klätterställning.
Jag hoppade ner från ställningen och sa till personalen, men vet du vad dom sa tillbaka åt mig, pojkar är pojkar, sluta gnäll''. Åren gick vidare så mobbingen fortsatte med samma väva.

1990

Det här var året där jag började i första klass och träffade en sjätte klassare som kom till mig på första/andra dagen på skoldagen. och sa vittus vattusvensk och skuffade mig i väggen. Och här började helvetes helvete för mig, när jag blev mobbad och misshandlad varje jävla dag. Fick inte ens en vilodag, dom jagade mig, när dom fick tag i mig så började slagsmålet, och jag blåmärken. Det ända vilodagen jag fick var när jag var på lov. Men när jag blev lite bekantare med kommunen ungar, började det på nytt men det va inte så ofta jag blev mobbad. Och det resulterade att varje dag grät jag i klassen med huvudet på pulpetten.

1991

Började på andra klass, mobbningen blev dubbelt värre men lärarna gjorde inget, såg på. Absolut ingen kom och försvarade mig, dom låt mig vara och gråta. Lärarna frågade mig alltid på timmen vad har hänt? varför gråter du? Du kommer att gissa rätt, mitt svar blev mobbad av den personen. Vad hände sen? inte ett JÄVLA dug hände. Dom fick fortsätta och tortera mig hur mycket dom ville, och samma satans frågor varje gång, varje dag, varje timme tills skoldagen tog slut.

Mellan fråga

Vart fanns hjälpen? Vem? Polisen? Nejdå dom hade kafferast....

1992

Klass tre samma helvete men ett värre, kom en annan mardröm med i bilden. och jag började smygäta varje kväll för att dämpa smärtan. Blev mer ensammare för varje dag. Ingen kom pratade med mig mer. Bara mobbarna när dom skulle slå ut tänderna och ge blåmärken.

1993

Klass fyra när dom gamla mobbarna slutade skolan kom det nya och ett värre. Men en dag blev jag förbannad och jagade en mobbare i klassen, fullt med väskor på golven och under puletterna. Så hände det!! en väskas handtag gick sönder, och så blev det en rättegång, domaren var i det här fallet läraren som alla hatade och är fortfarande lärare på Sävträsk Lågstadie. Och jag var den skyldige förstås, fast jag hade inte tagit sönder något. Domen skaffa en ny väska eller försöka laga väskan på det ögonblicket. Jag gick förstås på läger också på sommaren också fortsatte satans helvete.

1994

Klass fem, nu blev jag retad av min egen klass fast jag hade blivit redan retad av dom men dom ville reta upp mig för att se ilskan och skratta, när varje timme skulle började dom och reta upp mig totalt. Alltid blev det slagsmål mellan en grabb och mig, och alla hurrade förstås på. men en dag glömde jag min finskabok i pulpetten så jag gick och hämtade den, du vet inte heller vad jag hittade skrivet i boken på första sida. på finska stog det ''Vitun homo mene ja hirttä itseesi'' eller något liknande.

1995

Började sista året på Sävträsk skola, men detta år skulle familjen flytta till Sverige, jag hann gå hälften av årskurs 6 innan jag flyttade till Sverige. men här så blev jag också retad varje annan dag. Men när min sista dag kom till slut, fick jag gå runt i klassen och skacka hand med varje ''klasskompis'' jag höll in tårarna så gott jag kunde. och så gick jag där ifrån. Men kändes en stor lättnad när jag slutade skolan den dagen. För jag kom ihåg hur dom hade behandlat mig alla åren.

Så började packningen och flyttandet till Sverige.

News bulletin!!

Mobbandet fortsatte i Sverige också....

Sverige 1995 - 1997

Från Årskurs 6 - 7 och halva 8 blev jag kallad till finjävel och annat värre. Men en dag när jag blev retad blev jag fly förbannad och jag hoppade på personen och började strypa honom runt nacken, orsaken varför jag började se rött var att personen sa magiska ordet finjävel. Men det va inte mer med det, dom fick någonstans ifrån idén att börja efter några veckor på en lektion där jag skulle göra en kopp av lera, ''du kan inte, tar för lång tid, försvinn från stolen''. Och gjorde mig till vansinne igen.

Och på gymnastik timmarna så gömnde dom mina kläder och skor i toaletten eller ute i korridoren. Bara för att SATAN reta up mig IGEN. och det här hände också i Finland år 1990 till 95. En gång när en hade retat mig till tårar hade vi en konversation med hans förälder och min, och hans förälder kunde inte tro vad jag sa att deras lilla ängel kunde inte ha gjort det, han kunde inte döda ens en fluga, och förstås skyllde allt på mig och att jag var paranoid.

1997

Flyttade tillbaka till Finland, började 8:an i Lovisa Högstadie, där jag träffade alla gamla satans igen och det vidriga satans helvete började igen.

1998 - 1999

Började jag på ÖNY där all mobbning fick eld, här blev jag tröttare och tröttare och sovde väldigt på natten. Åt väldigt mycket, maten blev min ända vän i skolan. Här fick jag gå på äggskal för att inte reta upp hans kungliga skugga och ego. Här så låste dom ut mig från rummet när jag var i duschen på första året.

Men år 1999 så retade dom mig och skrev på tavlan att Mattias = vattusvensk, idiot, homo, kalkonreve. Och på en lektiontimme så hittade dom en snörstump, men lång nog att göra en strypögla av det, och satte den runt halsen på mig. Inte nog med det så retade dom upp så att jag slog ner en dörr från gängorna. Vet du vad lärarna gjorde, gissa satana 3 gånger, inget, fixade bara dörren och sa åt mig du kan åka hem för du är för upprörd, hallo jag var det också. Finns mer att berätta, en dag så gick jag ut på balkongen för att lugna ner mig och ta frisk luft. Nej det gick inte för sig för någon tänkte att dom skulle kasta ner mig från balkongen och byggnaden var 4-5 våningar hög. Och jag hittade berlinermunkar en dag från kiosken, så klart maten var min vän på den tidendär så jag började äta dom varje rast.

Men en dag på en lektionstimme så fick jag en uppgift att fixa en golvlampa, skulle byta ledningarna för dom var gamla och fungerade inte så bra. Nå ja det stod en grupp pojkar och såg på när jag jobbade. Det fattades en del en sockerbit, så det var bara för mig att gå ner till lagret och hämta delar. Men när kom tillbaka så hade någon satans jävel saboterat all ledningar och dragit ut dom. Gissa vad jag blev förbannad, jag hade inte sovit så bra föregående natt heller över huvudtaget. Men jag var nästan alltid ner till sjuksköterskan och vi pratade också om min mobbning och hon skickade mig till psykologen i Borgå Centrum. Jag gick dit några gånger men det hjälpte inte mycket problemet var i skolan.

När sen nästa teori lektion skulle börja va jag trött och försökte sova lite men nej det var för mycket begärt att jag skulle blivit lämnat i fred. Då kom ett jävla gäng och satt sig vid lärarbordet och började lägga skräp framför näsan på mig, och jag förstås skuffade bort sakerna om och om igen. Så bröt jag ihop på golvet, hade inte krafter att ta mig upp, grät, så kom en lärare och förde mig till rektorn och där satt jag och försökte lugna ner mig. När jag hade lugnat ner mig tillräckligt nog för att gå upp till rummet. När jag kom in på våningen satte jag mig ner i fåtöljen och gjorde ett beslut, jag slutar denna skola omedelbart. Ringde jag hem och sa att kom och hämta mig. Jag packade mina saker och åkte därifrån.

Och det va min skolgång.

Till slut

Om att någon kommer och säga att skaffa dig ett liv och ser mig som liten skit i sina fötter så ska jag säga också några visdoms ord, jag ser världen och andra människor lite annorlunda än vad Du själv ser och gör. Jag har en jävla god lust att säga dra åt helvete för jag har varit där i nästan 20 år. Så kom satan inte och säg att Du har haft problem. Kanske Du har varit en mobbare under din skolgång. Men satan kom inte till mig och gnälla att någon har det svårt.

Du kan dra din egna slutsatser av det här men tänk lite extra noga vad Du kommer att göra och säga.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

TEKIJÄN OIKEUDET OMISTAA Rauzka



Artikkeli Iltalehden Koulukiusauksen vastustamiskamppanijasta


Ekaluokkalaisen Jessen vaatteet ja reppu oli revitty rikki, pyörä heitetty ojanpenkkaan.

Äiti yritti kysyä, kuka tätä teki - ja miksi.

Jesse on roteva ja kasvanut pituutta vähän muita poikia hitaammin. Sen ymmärsivät kiusaajat jo kuusi-seitsemänvuotiaina: "Liian läski trampoliiniin."

- Pojat on poikia, rehtori viittasi kintaalla, kun äiti oli puoli vuotta käynyt hyödytöntä kirjeenvaihtoa luokanopettajan kanssa.

Hetkellistä helpotusta tuli, kun äiti soitti suoraan kiusaajan vanhemmille. He suhtautuivat heti vakavasti ja ihmettelivät, miksei koulu ollut maininnut asiasta mitään. Ei yhtä kirjelmää reissuvihkon välissä.

- Minulta on mennyt kaikki luottamus koulun aikuisiin näinä vuosina, äiti sanoo.

Itsetuhoisia ajatuksia

Nyt 12-vuotias Jesse on ollut koulukiusattu kuusi vuotta, oikeastaan koko oppitaipaleensa ajan. Hän on ollut psykiatrisessa hoidossa itsemurhariskin vuoksi yhdeksänvuotiaana.

- Poika itki ja itki ja sanoi, että olisi parempi, jos häntä ei olisi olemassakaan, äiti kertoo.

Varttuessa kiusaaminen on muuttunut lapsekkaasta tönimisestä ja tavaroiden rikkomisesta julmiksi, särkeviksi sanoiksi. Kouluakin on vaihdettu, tuloksetta.

Irvailua vanhoista farkuista

Äiti näki hiljattain luokkakaverin lähettämän messenger-viestin: "Et tainnut saada uusia farkkuja, kun ootte niin köyhiä."

Yksinhuoltajan sydämessä kivisti jotain syyllisyyden ja vihan väliltä, ja hän olisi halunnut luvata pojalle housut vaikka viimeisistä senteistä.

- Yritin sanoa lapselle, että et rahalla ei saa oikeita kavereita. Olen aika neuvoton, mitä tehdä.

Pojan elämän valopilkku on syksyllä hankittu koiranpentu. Siitäkin kiusaajat ovat keksineet irvailtavaa ja kulkevat Jessen perässä "wuff, wuff" hokien.

Jesse mursi yhden kiusaajansa ranteen. Äiti ei ole poikansa tekosesta ylpeä eikä sitä hyväksy - mutta ei liioin ihmettele.

Kiekkokentillä paha unohtuu

Kiusaaminen on tuonut tyypilliset psykosomaattiset oireet: päänsäryn, ilottomuuden. Kouluun lähtö on vastenmielistä joka ainoa aamu.

Viime viikolla tilanne kärjistyi koululla jälleen.

Jesse sai tunnin jälki-istunnon, koska oli sytyttänyt koulun pihalta löydetyn, vanhan raketin tuleen.

Välituntivalvonnassa oli kaksi opettajaa, jotka saattoivat todistaa, ettei idea ollut Jessen päästä lähtöisin. Kuusi poikaa oli yleisönä, kun Jesse hyväksyntää hakien ja painostuksen alla sytytti liekin.

- Onko Jesse niin nössö vai, ettei uskalla pistää hanttiin, kysyi rehtori äidiltä neuvotteluissa.

Lukkoon mennyt ja itkevä poika vietti illan sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä.

- Olen niin äärettömän pahoillani ja vihainen. Äitinä minulla on syyllinen olo, että mitä minä olen tehnyt niin väärin, kun lastani kiusataan koko ajan. Millä konsteilla minä voisin auttaa, lohduttaa, helpottaa, kun koulu ei tee mitään, hän kysyy.

On yksi paikka, jossa Jesse unohtaa kiusaamisen ja on vahvoilla: Kaukalo.

Jääkiekkoharjoituksiin häntä ei tarvitse kahta kertaa käskeä.

"Äiti, onneksi mä oon yhdessä asiassa hyvä."

(Jutussa esiintyvän pojan nimi on muutettu.)

---

|

Mitä tästä voimme päätellä?
Koulukiusausta ei oteta nykyään tarpeeksi vakavasti.
Naurettavinta mitä tiedän on tämän jutun, myös monien muiden juttujen perusteella itselläni tullut käsite että jos kiusauksen kohteen vanhemmat eivät ole isossa arvossa (mm. jonkun tietyn yhtiön johtavassa asemassa) kiusaukseen ei tunnuta puuttuvan.
Koulukiusaus alkaa aina pienistä asioista. Mutta kun pieniä palasia kertyy yhteen se alkaa muodostua suureksi kokonaisuudeksi, ihan kuin palapeliä kasaisi.
Tässäkin tapauksessa mitä KOULUN REHTORI teki? EI YHTÄÄN MITÄÄN.
Naurettavaa että monet tuhannet lapset ja nuoret tänäkin päivänä meidän "suloisessa suomessamme" kärsivät näinkin väärästä asiasta.
Ajatelkaapa että tässä artikkelissa jo 12-VUOTIAALLA on ollut harkinnassa ITSEMURHA. Koulukiusaus ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan pieni asia. Se on vakava asia johon puututaan liian hennoin ottein.

KAIKKI KIUSAAJAT!
Ajatelkaapa jos tämä ihminen on ollut 9-vuotiaana hoidossa itsemurhayrityksen vuoksi ja TÄMÄ POIKA ITKEE KUINKA OLISI PAREMPI JOS HÄNTÄ EI OLISIKAAN! Miettikää omia kiusantekojanne. Miettikää että pienikin pilkka voi satuttaa ihmistä todella paljon.
Tämä kiusaus vaikuttaa myös (kuten artikkelissakin lukee) alitajuisesti siihen että tehdään typeriä tekoja että saataisiin hyväksyntää.
Ja vaikka tämän "Jessen" äiti ei ole siitä ylpeä että hän mursi kiusaajan ranteen, olen itse sitä mieltä että se oli pientä ja oikeutettua verrattuna uhrin omaan henkiseen ellei fyysiseenkin tuskaan.

VANHEMMAT, OPETTAJAT JA REHTORIT!
Arvostusta niille ketkä puuttuvat asioihin, ja te ketkä kuittaatte asiat "pojat ovat poikia" asenteella saisitte hävetä! Jokainen ihminen on yhtä arvokas rahasta riippumatta ja jos te olette niin järjestelmällisesti sokeita tässä asiassa eikä teillä ole minkäänlaista moraalia tai empatiaa suosittelen harkitsemaan alanvaihtoa.

päätin lähteä tutkimaan nettikiusaamista ja kuinka yleistä se on. sain hieman tietoa mm.nuorten netistä.pari tilasto tietoa näin aluksi:mll:n tekemän kyselyn mukaan 4% vastaajista on kärsinyt netti kiusaamisesta.mutta eihän neljä prosenttia paljon ole,ajattelin ensiksi,mutta sitten huvikseni lähdin laskemaan seuraavalla tavalla:oletetaan että tähän kyselyyn vastasi 10 000 nuorta(luultavasti vastaajia on enemmän) jopa 400 nuorta kärsii netti kiusaamista.

mutta kuitenkin 18% kyselyyn vastanneista kertoi tulleensa netti kiusatuksi,mutta tämä ei heitä mitenkään vaivannut. oletetaan taas,että kyselyn vastasi 10 000 nuorta,ja lähdetään laskemaan kuinka monta nuorta on todellisuudessa kokenut netti kiusaamista.1800 nuorta on kiusattu netiss
ä niin,että tämä ei heihin vaikuta.jos otetaan kummatkin ryhmät(ne jotka kärsivät netti kiusaamisesta ja ne jotka ovat olleet netti kiusattuja,mutta tämä ei heihin mitenkään vaikuttanut)
ja taas oletetaan että kyselyyn vastasi 10 000 nuorta,ja näistä 10 000 nuoresta 2200 nuorta on joutunut jonkun tyyppisen netti kiusaamisen uhriksi.eli noin 22% nuoria on kiusattu netissä.mutta kuiteskin 88% nuorista ei ole joutunut kokemaan netti kiusaamista.PYRITÄÄN estämän netti kiusaamista ja YRITETÄÄN VAIKUTTAA POSITIIVISESTI netti kiusaamisen vähenemiseen.jos huomaat että jota kuta kiusataan netissä pyri estämään se.


Kiusaamista netissä ovat esimerkiksi
• pilkkaavat tai uhkaavat viestit
• juorujen tai henkilökohtaisten tietojen levittäminen
• valokuvien manipulointi ja levittäminen
• toisen nimellä esiintyminen
• sulkeminen ryhmän ulkopuolelle
• salasanojen huijaaminen

JOS SINUA KIUSATAAN NETISSÄ:

älä vastaa viestiin:kiusaajat luultavammin yltyvät kun huomaavat että sinä tulet surulliseksi

blokkaa viestien lähettäjät/lisää heidät mustalle listallesi.

tallenna viestit,joita kiusaaja on lähettänyt:näin saat todisteita.mutta muista myös tallentaa kaikki itsesi kirjoittamat viestit kiusaajalle,tämä on sinulle eduksi mahdollisessa selvittämisessä.

kirjaa ylös mm: kiusaajan ip-osoite,kiusaajan nick,päivämäärät ja kellon ajat.

_______________________________________________________________________________

nyt kun olen kertonut näin paljon ajatuksiani niin tuskinpa pari riviä mitään haittaa.


löysin mml:n nuorten sivuilta myös jutun jossa eräs henkilö on tutkinut kiusaamista erilaisilla palstoilla. hän kertoo jutussaan että mm. demi.fi sivun keskustelu palstalla haukutaan usein esim. sellaista henkilöä joka on kommentoinut asiaa eri kannalta mitä muut..myös jos joku henkilö kertoo ongelmistaan mm.paino ongelmistaan tai mielenterveys ongelmistaan,siitä kun hänellä ei ole kavereita,tai ketään kenelle hän voisi uskoutua..hän joutuu usein myös kiusaamisen kohteeksi ja monet ivaavat tyliin "haista sä kuule pitkä paska" "voi että mikä no life" "hanki ny elämä".

mutta nämä henkilöt,jotka arvostelevat toisen mielipidettä,asiaa ei varmaankaan ole tullut ajatelleeksi että miltä hänestä tuntuisi jos häntä kiusattaisiin..jos olet joskus ollut KIUSAAMISEN UHRI ETKÄ SEN TAKIA USKALLA KERTOA OMAA MIELI PIDETTÄSI,ASIAA JOTA POHDIT,käänny jonkun tuttavasi puoleen,ja kerro asiastasi,sillä et jaksa kovinkaan pitkään jos padot asioita itsesi sisällä.
_______________________________________________________________________________

KULUTIN TÄHÄN AIKAA,JOTEN JOS SINULLA OLISI EDES 5 MINUUTTIA AIKAA,LUKISIT TÄMÄN AJATUKSEN KANSSA,JA MIETI SAMALLA OLETKO KIUSANNUT JOTA KUTA JA JOS OLET,MITEN VOISIT MUUTTAA ITSEÄSI...


JA HUOM! TEKSTI EI OLE KOPIOITU MISTÄÄN VAAN OLEN SEN KIRJOITTANUT ITSE,NETISTÄ LÖYTYVÄN TIEDON PERUSTEELLA(MLL:N SIVULTA) JA ASIANI JOTA TÄLLÄ AJAN TAKAA ON YRITTÄÄ VÄHENTÄÄ NETTI KIUSAAMISTA JOTTA JOKAISELLA OLISI NETISSÄ HYVÄ OLLA,ILMAN PELKOA ETTÄ TAAS SE YKS OLISI LAITTANUT MINULLE KOMMENTTIA