IRC-Galleria

Viime viikon leffat:

Resident Evil - Degeneration
Ensimmäinen ressu-leffa joka oikeasti perustui peleihin. Kokonaan animoitu, mikä oli hyvä idea niin ei tarvinnut yrittää epätoivoisesti maskeerata näyttelijöitä hahmojen näköisiksi. Leon ja Claire ovat mukana.
Muutenkin eteni jotenkin pelimäisesti, mikä ei varmaan kaikkia miellytä mutta minulle on plussaa. Paras Resident Evil peleistä tehty leffa.


Ghosts of Mars
Lähes kaikki leffassa muistutti minua Doomista, tuosta ihanasta pelistä joka kasvatti minut lapsesta rumaksi mieheksi. Tämä oli enemmän Doomimainen kuin virallinen Doom-leffa(joka oli surkea), vaikka en usko sen olleen ohjaajalla(John Carpenter) tarkoituksena. Paljon punaista.
Oli miellyttävä huomata että toimintaleffoille epätyypillisesti hahmot, jotka ovat tässä poliiseja, käyttäytyvät suurimman osan ajasta kuten ammatti antaa olettaa, eli EIVÄT rynni sokeasti joka paikkaan, EIVÄT tuhlaa kaikkia ammuksiaan ensimmäiseen mörköön tai ammu niitä pitkin seiniä, ja välttävät muitakin perustyhmyyksiä. Tosin varsinaiset taistelukohtaukset olivat vähän kökköjä, ja musiikit oli huonosti valittu.
Silti helvetin hyvä leffa, ja kannattaa katsoa jos petyit Doom-leffaan. Edes räppäri Ice Cube ei onnistu pilaamaan tätä tylyillessään yhdessä päärooleista.


Death Race
Uudelleenfilmatisointi 1975 julkaistusta leffasta Death Race 2000. Kannattaa katsoa alkuperäinen jos löydätte jostain, se oli paljon kierompi ja puhuttelevampi.
Oikeastaan tämä on lähes kokonaan eri leffa, vain muutama hahmojen nimi on sama. Maailma on laman kourissa ja vankilat on yksityistetty. Kansa vaatii raakoja huveja, ja sellaista tarjoaa Terminal Islandin vankilassa järjestettävä kuolonralli jossa vangit saavat kisata vapaudesta. Autot ovat hirmuisia kolosseja, ja lisäksi käytössä on napalmia, konetuliaseita, ohjuksia ja muuta sälää. Mistään Fast & Furious tyylisestä leluautoilusta ei ole kyse, vaan pelti rutisee ja aseet laulavat.
Pääosan Jason Statham(myös Ghosts of Marsissa) on pikkuhiljaa nousemassa suosikkinäyttelijäkseni. Hän näyttää koko aikaa äärimmäisen pahantuuliselta, ja lihaksissa löytyy. Tämä ukko kun irvistää niin hollywoodin hymypojat laskevat alleen. (Ja kannattaa tsekata leffa nimeltä Crank jonka pääroolissa hän on täydellisimmillään)
Juoneen puuttumatta, Death Race on ERITTÄIN tyydyttävä leffa, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Väkivalta näyttää hyvältä ja sitä on paljon. Sanomaakin on jonkin verran tungettu, mutta ei yhtä paljon kuin alkuperäisessä.(sanon vielä kerran: katsokaa alkuperäinen)

Super Mario Bros
Viikon viimeinen leffa venähti jo maanantain puolelle. Tuli vain yhtäkkinen hinku katsoa tämä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Tyypilliseen tapaan leffalla on hyvin vähän tekemistä pelien kanssa. Mario ja Luigi ovat New Yorkilaisia putkimiehiä, Daisy on arkeologi, ja kuningas Koopa elää kokonaan toisessa ulottuvuudessa jonne dinosaurukset muinoin katosivat meteorin törmätessä maahan, ja ovat sattumalta kehittyneet (päällisin puolin) ihmisen kaltaisiksi olennoiksi.
Koopa silti muistuttaa jotenkin esikuvaansa vaikka näyttelijä ihan ihminen onkin. Marion veljeksetkin ovat kohtalaisen näköisiä, vaikka ikäeroa onkin huimasti ja mikä pahinta, Luigilla ei ole viiksiä!
Jos odottaa varsinaista Super Mario leffaa, tämä on tietysti pettymys. Koko tarina on pistetty remonttiin, eikä ole tietoakaan tiilien murskaamisesta ja sienten syömisestä.(vaikka sienikasvustoa kyllä löytyykin reilusti)
Juoni on idioottimainen. Maailma on järjetön. Tämä ei muistuta pelejä juuri lainkaan. Mutta jotenkin vain pidän tästä leffasta aivan perkeleesti. Ehkä sympaattisten Goomba-ukkojen(ks. kuva) takia, vaikka ne eivät voisikaan olla kauempana esikuvistaan.

kuka lähteepi miun kanssa matkalle jonnekkin todellisuuden ulkopuolelle?
aika pitkälle sellaiselle.
siel on mukavampaa.

"Eskapismi eli todellisuuspakoisuus tarkoittaa todellisuudesta pakenemista. Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn ja/tai fantasioinnin kautta - -"

//

= minä. :D Jos unohdetaan noi päihteet, niin kuvaus natsaa. 8)

"Uni ei ole saanut minua matkaansa tänä yönä.
Se on tosin hiipinyt luokseni ja pannut kätensä päälleni, mutta vain hipaissut tajuntaani."

Vigdís Grímsdóttir : Z - Rakkaustarina

Ketään ei voi tuntea kokonaan
Ketään ei voi viedä mukanaan

trash yesterday's newspaper
local tomorrow ought to turn more interesting
identify one's hold

won't burn memories, just leftovers
alone versus call endless call
rituals must reach space for everything's sake
shake the habit of imagining
continuous disassimilation
normal feelings are all there is

yet
dawning on an escapist will for paradise
on-earth heaven turning ice
we are forced to accept
the realism
of our vast individual responsibility
for creating still countless tomorrows
for us to feed upon

Avaan harmaansiniset mustaksi meikatut silmäni.
Soikeat kuun kalpeat kasvot, yön mustat hiukset ja huulet minulla on.
Sinisenmusta laahava mekko minun haikeutta ja surua kuvastaa.
Kuljen kohti kohti suurta kristallista oviaukkoa, näen kristallimaisen tanssisalin,
vihreänvalkoiset liekit liekehtivät soihduissa tukipilareissa, on kuoleman hiljaista.
Toisella puolella salia istuu kokonainen nukkeorkesteri elottomana, kuin patsaat
riippuen ohuissa langoissa.
Käännän katseeni ylös kattoon, joka on kuin tähtitaivas.
Haikeana ihastelen sitä, kirkkaat tähdet muodostivat outoja kuvioita
ja välillä taivaan hanki liitää muutama kirkas sinertävän valkoinen tähdenlento.
Katson taas eteenpäin, huomaan pojan keskellä salia,
hän kääntyy ja huomaa minut.
Pojalla on sysimusta korvien yli menevä tukka, siniset silmät ja musta kaapupuku,
hän ojentaa vahvan kätensä pyytäen minua luokseen.
soittajat nytkähtävät, liikahtavat enemmän ja alkavat soittamaan hentoa ja tunnelmallista hidasta kappaletta, kävelen pojan luokse arastellen pienin hitain askelin,
mutta hymyillen vähän, ojennan oman kylmän kalpean käteni hänelle
ja poika tarttuu käteeni hellästi.
Hän pistää toisen kätensä minun selkäni taa vetäen samalla voimakkaasti minua lähemmäksi häntä, laitan arasti oman käteni pojan vahvalle olkapäälle,
viulisti vingauttaa sydäntä väräyttävän iskevästi, huilisti soittaa liikuttavasti hiljaa huiluaan ja sellot pitkillä matalilla vedoillaan kruunasivat musiikin kauneuden.
Poika aloittaa tanssin hän pyöräyttää minua pari kertaa ympäri jatkaen tanssia hitain valssin askelin, sali hämärtyy ja tähdet loistavat kirkkaammin kuin koskaan yläpuolellamme.
Katson häntä silmiin, poika katsoo takaisin hymyillen pehmeästi.
Hänen silmänsä leiskuivat houkuttelevaa lämpöä. Miettien haikeasti tätä kaikkea,
se saa minut ujosti hymyilemään. Luutunsoittaja näppäilee taitavasti luuttuaan, pianisti sulavan kauniin soiton taustalla viulu vetäisee pitkän kuuluvan,
mutta pehmeän vingahduksen.
Salissa lentää outoja haamumaisia lintuja, joilla on pitkä haihtuva helmenvärinen pyrstö
ja ne lentelivät meidän yläpuolellamme ympyrää
kunnes muuttuivat pieniksi helmiäsenvärisiksi valopalloiksi,
jotka leijailivat alas maahan hehkuen vivahdusta mintunvihreää valoa.
Haikeus kadottaa ujon hymyn huuliltani, vaikka tämä kaikki on ihanaa ja kaunista.
En tiennyt miksi suren, lasken katseeni pois ja poika katsoo minua huolestuneena ja kysyen.
Nostan taas katseeni, haalea kyynel vierähtää hiljaa poskeani pitkin.
Poika koskettaa kasvojani silittäen kyyneleen pois ja hymyilee pehmeästi taas minulle.
Hän lähestyy kasvojani, näämme toistemme silmät, pojan silmät leiskuivat entistä enemmän houkuttelevaa lämpöä.
Oliko se rakkauden lämpöä, mietin. Yllättäin pojan pehmeät lämpöiset huulet koskettavat huuliani, tuntuu kuin olisin leijunut olemattomiin,
hänen huulensa ovat täynnä himoa ja hekumaa, riittämätöntä ja pursuavaa.
Kuoro laulaa klassisen kauniisti, viulistit ja huilistit soittavat nopeita, kylmiä väreitä tekeviä puhalluksia ja vetoja, lopuksi sellot säestävät kuoron kaikuvaa dramaattista hymniä.
Poika lopettaa suudelman ja katsoo minua, hän hymyilee, niin minäkin saaden punan poskille.
Orkesteri hiljentyy kokonaan palaen kuolemanhiljaisiksi patsaiksi,
soihdut sammuvat kuin tuulen puhaltamana
ja jäljelle jää rikkumaton hiljaisuus.
On pimeää, tähdet ainoastaa loistavat valoa.
Poika suutelee taas minua pehmeästi tällä kertaa.
Hän hymyilee viimeisen kerran päästäen kädestäni,
kunnes katoaa kokonaan pimeyteen,
samoin tanssisalikin.
Jälleen kerran kyynel vierähtää poskeani pitkin.
Ei ole enää poikaa, joka olisi silittänyt sen pois.
Lopulta suljen murheen murtamana silmäni
ja vajoan hiljaa syvään...

pimeyteen.