IRC-Galleria

Fallout: New Vegas pelattu läpi. Itken. Tärisen. Nauran. Ajattelen tekojeni seurauksia.

Hyvin epätodellinen olo. Tunnen kuin olisin elänyt juuri kokonaan toisen elämän. Tämä on jotain mitä pelit voivat parhaimmillaan saada aikaan. Kirjat ja elokuvat myös, jossain määrin, mutta pelkästään interaktiivinen tarinankerronta voi todella imaista sisäänsä tällä tavalla.

Puuh... nyt lisäosia kokeilemaan. Ehkä selvittämään tämän mysteerisen radiolähetyksen alkuperä. Tämä kappale on kummitellut päässäni monta päivää:

A girl so in love with a wrong world

...

Niin kävi että olin alkamassa pelaamaan Skyrimiä, kun Batman loikkasi postilaatikosta, potkaisi minua naamaan ja örähti: "EI. Tänään pelataan Arkham Citya."
"Ai tämä tuli jo", sanoin kun yön lepakko ojensi minulle pelin. "Jäätkö pelaamaan kanssani?"
"Jäisin mielelläni, mutta... hei, mikä tuolla on?" Batman kysyi ja osoitti jonnekin nurkkaan. Seurasin hänen katsettaan.
"Tarkoitatko tyhjää keksipakettia vai puolikasta rotanraatoa?", kysyin, mutta Batman oli kadonnut. Kohautin olkiani, keitin kupin kahvia ja iskin pelin koneeseen.

Seuraavaksi huomasin että monta tuntia oli kulunut.

Hyviä pelejä on NIIN PALJON. Sama tuska kuin kirjojen ja elokuvien suhteen - en tiedä ehdinkö elämäni pelata, lukea ja katsoa kaikkea, kokea kaikkea ihanaa ja suurenmoista fiktiota. Ja jossain siinä välissä pitäisi kuulemma myös "elää", tosin ne jotka noin väittävät eivät yleensä ymmärrä mitä se tarkoittaa. Minähän elän.
Koen joka päivä valtavia seikkailuja. Kävelen Batmanin, Master Chiefin, Samus Aranin, Solid Snaken ja Gordon Freemanin kengissä kun he taistelevat selvitymisestään.
Kurkin Samuel Vimesin olan takaa kun hän ratkaisee Ankh-Morporkissa tapahtuvia rikoksia.
Elän vuosikymmenien ajan Black Companyn rumien ja karujen miesten matkassa, olen mukana kun he hautaavat tovereitaan, ja olen mukana toivottamassa tervetulleeksi uusia jäseniä.

Olen pelastanut maailman useammin kuin jaksan laskea, ja valloittanutkin sen pari kertaa. Olen nähnyt maailman tuhoutuvan. Olen pelastanut kymmeniä prinsessoja, ja ollut mukana kun prinsessat pelastavat prinssin.

Fiktion ja unieni kautta olen elänyt enemmän kuin arkisessa reaalimaailmassa olisi koskaan mahdollista. Sillä, onko jokin "todellista" vai ei, ei ole paskankaan merkitystä sen kannalta, miten arvokasta se on kokemuksena.

"Minulle hevoseni tietenkin on todellinen."

Kuulemma kaikki ovat jo korviaan myöten täynnä sitä, miten kaikkien muiden facebookit ja muut paskat ovat täynnä "skyrimskyrimskyrim" päivityksiä. Minähän en siitä tiedä, minulla kun ei ole sosiaalista elämää edes internetissä, mutta sitä suuremmalla syyllä lienee vain luonnollista että liityn tuohon ärsyttävään joukkoon. :D

Nyt vajaan viikon pelattuani alan pikkuhiljaa ymmärtämään ihmisiä jotka ovat lakanneet käymästä koulussa tai töissä tämän pelin takia. Oivallus iski kun taistelin juuri ties kuinka monetta lohikäärmettä vastaan, ja satuin samalla suututtamaan jättiläisen ja mammutin jotka molemmat lähtivät perseeni perään. Uskollinen henkivartijani Lydia hipaisi välillä miekalla jompaa kumpaa, ja kaatui sitten puolitajuttomana maahan saatuaan nuijasta, kärsästä tai lohikäärmeen hönkäisystä.
Yhteenoton jälkeen ei mennyt kuin pari minuuttia kun korpimökissä asuva ruma noita yritti tappaa minut koska en halunnutkaan mennä naimisiin hänen kanssaan. (mikä taas on seurausta juomakilpailusta jonka jäljiltä löysin itseni toiselta puolelta Skyrimiä ilman tietoa tapahtuneista.)

Hienoja hetkiä.

I have only happy endings

In reality, I just dying slowly
like beautiful withering rose

Pienen eskapistin harmoninen ja eteerinen laakso?

Mulla siihen liittyy univelkaantumista ja todellisuuspakoilua. Kuuden Charmedin jakson jälkeen voin virallisesti infota teille että fuck the world, musta tulee noita.