IRC-Galleria

Olet yksin pimeässä huoneessa.
Yrität nähdä eteesi.
Missä olet?
Oletko yksin?
Miksi olet siellä?
Joku sytyttää valot.
Annat katseesi kiertää.
Olet valkeassa, pienessä, tyhjässä huoneessa.
Olet yksin.
Miksi olet siellä?
Valot himmenevät jälleen.
Näet kaiken sumeasti.
Kuulet oven lukon kilahtavan.
Joku kuiskaa:
“Koska se on kohtalosi”.
Miksi olet siellä?
Koska se on kohtalosi.
Pian et näe enää mitään.
Kyynelet valuvat poskillesi.
Pelko sykkii sisälläsi.
Yrität päästä pois.
Et pääse.
Olet ollut siellä jo kauan.
Olet pimeässä.
Yksin.
Koska se on kohtalosi.
Kasvatat siivet selkääsi.
Päästäksesi pois.
Et pääse.
Ponnistelet turhaan.
Hautaat pääsi syliisi.
Itket.
Pelkäät.
Viimeiset voimasi.
Käytit ne päästäksesi pois.
Et pääse.
Kuihdut hiljaa.
Kukaan ei huomaa.
Lopulta sielusi irtoaa ruumiistasi.
Pelko katoaa.
Kyyneleet sulavat pois.
Hymyilet.
Olet vapaa.
Avaat silmäsi.
Huomaat olevasi edelleen siinä huoneessa.
Pimeässä.
Yksin.
Et silti välitä.
Koska tiedät pääseväsi nyt pois.
Etsit pakotietä.
Yrität päästä pois.
Et pääse.
Pelko ja tuska syttyvät sisällesi entistä voimakkaampina.
Kyyneleet polttavat verestäviä silmiäsi.
Luulit pääseväsi pois.
Et pääse.
Koska se on kohtalosi.
Pieni häkkilintu.
Pimeässä.
Yksin.
Niin, se olet sinä.
Pieni häkkilintu.
Et pääse pois.
Vaikka kuolisit.
Et pääse pois.
Se on kohtalosi.
Pieni häkkilintu.

(Yksi omista henkilökohtaisista suosikki kirjoituksistani :')) ... Uruhalle omistettu kun kerran tykkäsi tästä <3 )

Elämäsi pohjautuu menneisyyden arpiin.
Seuraavat ääneti, hiljaa, kuin varjot vailla päämäärää.
Ei niistä pääse eroon.
Juokse, juokse.
Satutat vain itsesi.
Ei niitä voi tappaa.
Ne vain ovat.
Arvet, sieluusi kauan sitten piirretyt, ovat ja pysyvät.
Ei niitä pakoon pääse.
Yritä, yritä.
Et voi onnistua.
Et saa lannistua, sillä sekin on turhaa.
Ei, ei mikään auta enää.
Liian paljon sisälläs kannat vanhaa tuskaa.
Niitä arpia, sieluusi piirrettyjä, ei aika paranna.
Mene, mene.
Ehkä vielä selviät.
Ei, ei mikään auta enää.
Ääneti, hiljaa, mukanasi kulkevat.
Vajoa, vajoa.
Ei sillä ole merkitystä.
Arvet, sieluusi piirretyt, hitaasti syövät sisimpääsi.
Huomaatko, kuinka hetken päästä ei enää satu?
Huomaatko, kuinka kaikki ympärilläsi mustuu?
Ymmärrä, ymmärrä.
Ne ovat osa sinua.
Ei niitä pääse pakoon.
Anna jo periksi, anna jo kaiken kadota.
Ole viimein oma itsesi.
Yksi noista arvista, sieluusi piirretyistä.
Ääneti, hiljaa nielevät sinut.
Luovuta, luovuta.
Et mahda enää minkään.
Hitaasti kuolet, olemasta lakkaat.
Ja silti.
Edelleen, voit tuntea nuo arvet, sieluusi piirretyt.
Eivät katoa, eivät kuole.
Ovat ja pysyvät.
Ikuisesti.

(Ja omaa kommenttia, ei todellakaan mikään paras pätkä minulta, mutta, mutta ... työnsin tämän kuitenkin tänne :')) )

On yö, kuulen sateen
hiljaisen kohinan.

Tuuli kuiskii lempeästi.
Se kutsuu minua nimeltä.

Astun ulos sateeseen.
Hengitän syvään raikasta
tuoksua, voisinpa joskus
ymmärtää sairasta
ajatuksen juoksua.

Annan omien kyynelieni
sekoittua lämpimään
sadeveteen.
Mitä kaikkea elämä
tuonutkaan on eteen, sen
kaiken tahdon unohtaa.

Silmäni suljen ja periksi
annan.
Enää en kestä, sateen
annan kasvojani pestä,
hellästi pyyhkiä.

Rakastan sadetta, siinä
saatan rauhassa nyyhkiä.
Kukaan ei voi kyyneliäni
erottaa.

Kerran olen onnellinen,
mutta lopulta maailma
kaiken sen jälleen
verottaa.

Jätit minut yksin, vaikka lupasit pysyä vierelläni.
Lupasit ettei minuun enää satu, valehtelit.
Nyt jatkan matkaani ilman sinua, kuljen tuttua polkua kotiin, mutta nyt, olen yksin.
Kuuntelen kappaletta, jonka tahdon omistaa sinulle, soivan ikuisesti, sinulle, joka jätit minut yksin.
Pelko kiertää vatsaani. Tiedän, etten ole yksin. Tunnen kuinka se katsoo minuun.
Sen läsnäolo ahdistaa minua, epätoivoni kasvaa.
Tuska ja pakokauhu valtaavat minut.
On tullut aika. Käännyn hitaasti ympäri.
Kohtaan pohjattomat silmät, yksin.
Katson sitä silmiin.
Se on tullut viemään minut.
Itken vielä viimeisen kerran. Sitten se ojentaa minulle kätensä.
Tiedän, että se on viimeinen toivoni.
Tartun sen kylmään käteen ja annan sen ohjata minut pois, pois täältä, jonnekkin kauas.
Näen kuinka kaikki vain katoaa, hymyilen.
Pimeää....
Kuulen sen silti, kappaleen, jota kuunnellessani luovutin ja annoin periksi.
Se jatkaa hiljaista soimistaan, sinulle, joka jätit minut yksin.
Palaanko vielä joskus ja kerron kuinka koskee kun katsoo kuolemaa silmiin?

Katson peiliin, se on vielä kaukana.
Astun lähemmäksi.
Näen kasvot. Kasvot, vääristyneet tuskasta.
Silmät täynnä sokaisevia kyyneliä.
Katselen hetken, seuraan kyyneltä, joka hiljalleen valuu poskelleni.
Tuijotan syvälle omiin tummiin silmiini.
Kosketan sormillani poskiani pitkin valuvia kyyneliä.
Suljen silmäni. Katson itseäni uudelleen.
Tuijotan jälleen syvälle silmiini.
Tutkin silmiäni. Näen pelkkää tuskaa ja yksinäisyyttä.
Ymmärrän viimein, että se mitä sisälläni on, pelkkää kipua ja katkeruutta.

Kuinka kauan voin vielä salata kärsimykseni?

Kuinka kauan voin pidätellä huutoani, jota kukaan ei kuitenkaan kuule?