IRC-Galleria

Juoksin. Halusin pois sieltä, mutta mistä? Kaikkialla oli se sama olo.. Kuin tuhannet varjot olisivat taivuttaneet oksansa tai kätensä kohti. Käännyin polusta vasemmalle ja kengät tömähtivät mutaan jota oli kaikkialla. Alkoi sataa, mutta ei oikeaa sadetta vaan pelkkiä varjoja, jotka ottaisivat minut kiinni. En voi paeta sitä. Ukkonen rämähti kuin painajainen, salamaa ei näkynyt missään, mutta aisti kyllä. Vajosin maahan, sillä tiesin hävinneeni tämän erän... ja ehkä koko sodan.
Sade vieri poskilleni, vai oliko se kyyneleitä? Miksi itket? Kaikkihan on hyvin. Katsoessani ympärilleni, tiesin kuitenkin, että se ei ollut niin. Kuuset ympärilläni kurkottivat oksansa ja kaikkialla kuiski " tiedämme sen... tiedämme salaisuutesi... luovuta...sinulla ei ole toivoakaan..." Kaikki tuntui kaatuvan päälleni, niin vastuu kuin kaikki, mitä en hurjimmissa painajaisissanikaan voinut kuvitella. Miksi? Se oli niin hirvittävän surullinen kysymys, etten pystynyt vastaamaan siihen kuin hiljaisella kai`ulla sisälläni.
Sumu saavutti mieleni, kuin betonikerros, joka suojasi taloa. Oli kuin olisin ollut turvassa, mutta pienikin erhe maailmassa saattoi satuttaa minua. " Auttakaa..." tuskin itsekkään kuulin vaikerrustani. MIten kukaan muukaan saattoi sitä kuulla? Ilmeisesti kuuli. Silmäni olivat sokeat kyynelistä, jotka polttivat kuin kynttilä. Saatoin silti nähdä polulla valkea hahmon. Se tuli lähemmäs...ja lähemmäs. Yritin kompuroida jaloilleni, mutta liike vain horjutti minut maahan. Rukoilin, että joku voisi auttaa...päästää minut kärsimyksistäni pois.

kirjoittanut: minää (siis ei mulle oo tätä koskaan tapahtunu)