![[Sasuke]](/img/bashi/1x1trans.gif)
Bismarck oli sisarlaivansa Tirpitzin ohella Saksan suurin sotalaiva toisen maailmansodan aikaan. Se laskettiin vesille 14. helmikuuta 1939. Alus saavutti yhden voiton upottaessaan brittilaivaston lippulaivan HMS Hood -taisteluristeilijän, minkä jälkeen Bismarck hävisi joksikin aikaa englantilaisten kartoilta. Englannin Kotilaivaston aloittamassa kolmipäiväisessä takaa-ajotaistelussa Bismarck lopulta löydettiin. Useiden yhteenottojen jälkeen sekä aluksen kärsittyä viimeisessä tykistötaistelussaan tuhoisia vaurioita Bismarckin oma miehistö lopulta upotti sen 27. toukokuuta 1941.
VIIMEINEN TAISTELU
Saatuaan lieviä vaurioita taistelussa brittien lippulaiva Hoodia vastaan, lähinnä Hoodin saattaja-aluksen Prince of Walesin tykeistä, Bismarck otti suunnan kohti Ranskaa, missä sen oli tarkoitus rantautua Brestin satamaan. Enimmäkseen tämä kuitenkin johtui siitä, että aluksen kapteeni Ernst Lindemann oli pelästynyt hyökkäyksestä ja väittänyt, että lukuisia koneita oli ammuttu alas, vaikka todellisuudessa yksikään ei ollut pudonnut. Iso-Britannia määräsi kaikki käytettävissä olleet laivansa ja lentokoneensa Bismarckin perään. Huolimatta vaurioistaan Bismarck onnistui kuitenkin pysyttelemään vielä vuorokauden poissa sadan brittialuksen ulottuvilta.
Kello 10.35, noin 30 tuntia sen jälkeen kun britit olivat kadottaneet saksalaisaluksen näkyvistään, Consolidated Catalina -lentovene havaitsi sen ja onnistui nipin napin pakenemaan paikalta täynnä ilmatorjunnan aiheuttamia reikiä. Britit lähettivät Bismarckin kimppuun oitis 15 kaksitasoista Swordfish-torpedokonetta, joista yksi onnistui onnella vaurioittamaan aluksen peräsintä. Kun peräsin oli jumissa, ei laiva voinut enää jatkaa matkaansa, vaan havaintojen mukaan pyöri pitkän aikaa paikallaan. Meri oli liian kylmä ja rauhaton, jotta sukeltajat olisivat voineet korjata vaurion, eikä konehuoneeseen päässyt, koska sinne oli tulvinut vettä ja se oli täynnä öljyä. Brittialukset pystyivät helposti saartamaan paikalleen jämähtäneen aluksen. Prinz Eugen lähetettiin Atlantille pakenemaan Kuninkaallista laivastoa ja jatkamaan alkuperäistä tehtävää.
Britit lähettivät nyt uusista ja tehokkaista Tribal-luokan aluksista koostuvan 4. hävittäjälaivueen (kommodori Philip Vian) hyökkäämään Bismarckin kimppuun; lippulaiva H.M.S. Cossack sekä hävittäjät H.M.N.Z.S Maori(komentaja Harold T. Armstrong) ja H.M.I.S. Sikh (komentaja Graham H. Stokes) saivat useita torpedo-osumia viholliseen, mutta vauriot jäivät pintapuolisiksi. Laivueen aluksista yksi, Puolan laivaston alus ORP Piorun (komentaja E Plawski) meni uhmakkaasti lähimmäs Bismarckia tulittaen sitä kaikilla aseillaan, kunnes konehuoneeseen tulleen osuman johdosta joutui vetäytymään; puolalaisten ampumat neljä torpedoa menivät ohi.
Koska Prinz Eugen oli komennettu jo päiviä aiemmin pois taistelualueelta, ei Bismarckilla ollut apunaan yhtään saksalaisalusta. Lisäksi miesten taistelutahto oli kärsinyt merivoimien sotatoimia johtavan amiraali Günther Lütjensin epäsuosion takia. Taistelulaivat H.M.S. Rodney (9 x 406 mm) (kommodori Frederick H. G. Dalrymple-Hamilton) ja laivaston lippulaiva H.M.S. King George V (Prince of Walesin sisaralus, 10 x 354 mm) (suuramiraali John Tovey/kommodori Wilfred Patterson) pääsivät lopulta taistelukontaktiin Bismarckin kanssa.
Britit alkoivat tulittaa alusta. Navigointikykynsä puutteista huolimatta Bismarck vastasi tuleen, mutta täpäristä ohilaukauksista huolimatta se ei osunut kertaakaan. Se sai kaksi pahaa osumaa komentotorniin ja tulenjohtolaitteisiin, ja alle tunnissa alus oli ilmiliekeissä. Suurin osa siitä ei enää muistuttanut taistelulaivaa, ja miehistö oli joko veden varassa tai kannella tekemässä kuolemaa.
Kun yhteys komentosillalle oli katkennut, kapteeni Lindemann tiesi mitä tuleman piti. Hän antoi miehistölle käskyn avata Bismarckin pohjaventtiilit ja aktivoida niiden runkoläpivienteihin sijoitetut aikasytytteiset räjähteet. Käskyn toteutti henkilökohtaisesti aluksen yli-insinööri, insinöörikommodori Junak.
Kun näin oli tehty, kapteeni määräsi kaikki miehet hyppäämään yli laidan.
UPPOAMINEN
County-luokan raskas risteilijä H.M.S. Dorsetshire (kommodori Benjamin Martin) ampui alukseen kolme torpedoa, joista yksi räjähti keskilaivassa ja yksi aluksen perässä, repien peräosan kokonaan irti ja antaen alukselle lopullisen armoniskun. Puoli yhdentoista maissa, 27. toukokuuta, puolentoista tunnin taistelun jälkeen, Bismarck vajosi aaltoihin. Kapteeni Lindemann seisoi uppoavan laivan keulassa tehden kunniaa. Ennen uppoamistaan laiva kierähti ympäri ja sen kannella laakeriensa varassa olleet neljä päätykkitornia irtosivat. Kun Bismarck oli täyttynyt kokonaan vedellä, se kääntyi taas oikein päin ja noin 10–20 minuutin kuluttua aluksen uppoamisesta, se törmäsi vedenalaiseen vuoreen ja liukui seinämää pitkin 4 790 metrin syvyyteen.
Bismarck vei mukanaan meren syvyyksiin noin 2 000 miestä. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui kaksi brittialusta, raskas risteilijä H.M.S. Dorsetshire ja hävittäjä H.M.N.Z.S. Maori. Pelastusveneitä ei kuitenkaan voitu laskea mereen kovan merenkäynnin vuoksi. Saksalaisia yritettiin pelastaa heittämällä heille köysiä, mutta monet olivat niin pahoin haavoittuneita, etteivät jaksaneet vetää itseään ylös. Lisäksi vesi oli vain 13–asteista ja siinä kelluva öljy teki köysistä liukkaat. Juuri kun pelastustoimet oli saatu käyntiin, H.M.S. Dorsetshiren miehistö luuli nähneensä saksalaisen sukellusveneen. Brittialukset poistuivat nopeasti paikalta mukanaan vain ne 110 saksalaista, jotka olivat jo kiivenneet laivoihin tai roikkuivat vielä köysissä.
Myös Bismarckin laivakissa, Oskar-kolli, pelastettiin. Loput jäivät mereen kuolemaan. Seuraavana päivänä saksalainen sukellusvene U-74 pelasti vielä kolme ja huoltoalus Sachsenwald kaksi miehistön jäsentä. Kuultuaan taistelun lopputuloksen puolueettoman Espanjan diktaattori, kenraali Franco lähetti uppoamispaikalle espanjalaisen laivasto-osaston, mutta enempää pelastuneita ei löytynyt
Bismarckin miehistöstä kuoli kaikkiaan 2 106 miestä. Yhdysvaltalainen meriarkeologi Robert Ballard, sama henkilö joka löysi Titanicin hylyn, löysi aluksen hyvin säilyneen hylyn vuonna 1989.
