IRC-Galleria

Onpas taas kulunu aikaa kun tänneki on tullu kirjoiteltua.. Pääs tuntuu olevan niin paljon asiaa mutta kuitenkaan ei oo mitään sanottavaa. Johtuu varmaan siitä, että kaikki päässäni on niin epäjärjestyksessä.
Tulin eilen illalla tänne maalle rauhoittumaan ja hiljaisuutta todellakin sain; vähän liikaakin. Koko päivä ollut yksin kotona. Mihinkään ei oo päässy kun ei ole ollut autoa käytössä. Tuntuu että tarvitsisi keskustelu seuraa pikku hiljaa. Ristiriitaista miten nautinkaan yksin olosta mutta en kumminkaan nauti. Hmm.. Olisiko aika hankkia aika psykiatrille:D No ei sentään ihan vielä..
Tämä kesä on ollut todella outo. Tuntuu, että en ole ehtinyt tehdä muuta kuin töitä ja suremaan. Paitsi nyt on ollut pari/kolme viikkoa että välillä on tullu oltua viihteellä oikein kunnolla. On kyllä tehnyt ihan hyvää. Maanantaina mulle iski stressi oikein kunnolla. En saanut nukutuksi ja kaverit valitteli hiljaiseksi. Vähästä mun stressi kyl johtuu mutta se iski niin totaalisesti, että koko ajan on ahdistava olo. Jos mulla olisi vähänkin enemmän rohkeutta niin nostaisin vähän opintolainaa, pakkaisisin ja lähtisin pois Suomesta. Enkä kertoisi kenelläkään mitää. Porukoille voisin viestin pistää kun ne alkaa kaipaamaan että kaikki on OK. Sais jäädä koulu ja kaikki mahdollinen taakse.. Mutta järki ei anna periksi.. Pakko on hankkia joku ammatti.. PRKL.......
Toivottavasti huomenna olisi vähän vauhdikkaampi päivä. Muuten pompin kyllä seinille! Tai siis sinänsä sama.. ei mua jaksa kiinnostaa juuri mikään tällä hetkellä.. Olis kiva puhua jonkun kans vaikka jotain pientä small talkkia niin seki olis parempi ku televisio ja netti.

Huomista odotellessa....

Pää räjähtää! Väsyttää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Tänään on ollut jotenkin outo olo. Todella surullinen sellainen. Yritin pakottaa itseni tänään lenkille mutta en päässy sängyn pohjalta mihinkään. Laitoin sit vähän melankoolista musiikkia soimaan ja vain makailin... mutta omatunto soimaa heti kun yrittää liikaa rentoutua. Mun kroppa ja mieli käy niin ylikierroksilla että koko ajan pitäis vain tehdä jotain, eikä saisi vain olla..

Kesäki tuntuu menevän ohi. Tuntuu etten saa nykyisin mitään aikaan. Toisaalta huvittais tehdä vaikka mitä mut pää tuntuu painavan aina tonnin kun yrittää ulko-ovesta ulos. Kyllä mä sitten pääsen vauhtiin ku pääsee ulos asti mut se vaatii ponnisteluja.

Perjantaina ajattelin käydä haudalla. Tulee tasan kaksi kuukautta aikaa tapahtuneesta. Pitäisi päästää irti mut mieli ei anna. Jotenkin aina pyörii mielessä mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta toisaalta elämä jatkuu vaikka ei sitä itte jatkaiskaan. Joten pakko yrittää ettei se mene ihan ohi.

Toivottavasti v.loppuna tulis hyvät säät. Haluaisin lauantaina kiertälemään Suomenlinnaan kun en ole siellä ikinä ollut. Illalla olisi sit kiva lähtee bilettämään jos nyt sais kavereitakin mukaan.

Hyvät kesänjatkot kaikille jotka tätä lukevat!

Tänään on ihan päällä lyöty olo.. Kuukausi sitten sain puhelun; puhelun jota ei ikinä olisi pitänyt tulla. Yhdessä hetkessä voi maailma muuttua suunnattomasti, yksi teko voi muuttaa kaiken mitä piti itsestään selvyytenä..
Elämän arvostus on noussut.. Onhan tämä paska paikka elää ja vaikuttaa mutta pitää yrittää edes; pitää antaa itselleen mahdollisuus.
En tuomitse vaikka sain elämäni kauheimman puhelun, jokaisella ihmisellä on itsepäättämis oikeus elämästään. Ehkä karu asia mutta totta. En voi edes allekirjoittaa, että se on itsekäs teko. Tai onhan se toisaalta mutta kuka meistä voi tuomita asian. Jos jollain niin paha olla, että ei halua elää niin mikä olen häntä estämään.
Syvä suru ja ikävä jäävät mutta eiköhän niiden kanssa opi elämään. Toivon sydämestäni kalle, että perheesi pääsee jaloilleen. Niin toivot varmaan sinäkin. Olihan meillä hyvä juttu tuokio haudallasi tänään. Eikö?

Vähän parempi olo aina välillä.. mutta ei sit kumminkaan.. aina jossain vaiheessa pimeys saa kiinni ja unet valtaavat mielen... hassua miten toinen ihminen oin voinut vaikuttaa elämään niin paljon..
Paljon on ikävää sattunut tänä keväänä/kesänä.. ja tää kesä on vasta alussa.. ei voi muuta sanoa kun tästä se ei ainakaan pahene; tai ei sanota vielä mitään...

Tänään haudattiin Kalle.. Tilaisuus oli todella kaunis ja varsinkin ohjelmanomero missä katsottiin kuvia Kallen elämästä ja Sigur Ross soi taustalla.. Silloin iski mileen iso kysymys, joka ei varmaankaan ikinä lakkaa vaivaamasta; MIKSI?
Kaikki mihin ryhdyit onnistui.. kaikki paitsi loppujen lopuksi oma elämäsi. Miksi olit niin ankara itseäsi kohtaan? Mikset voinut kerrankin myöntää, että olet heikko.. MIKSI ET??
Toivottavasti et tuntenut itseäsi hylätyksi viimeisinä hetkinäsi.. Tajusitko kuinka moneen elämään vaikutit ja moniko sinua jäi kaipaamaan?
Istuimme iltaa kavereittesi kanssa.. Äkkiä lueteltuna mukana oli: Antti, Tatu, Rebecka, Samu, Juho, Laura, Mimi, Matula ja paljon muita jotka sinut tunsivat.. Tajusitko kun ammuit itsesi kuinka tyhjän aukon jätät elämäämme vai etkö miettinyt asiaa loppuun asti?
Ajattelen, että niin täytyy olla; et ajatellut selkeästi. Olit liian ahdistunut.. mutta toivon, että nyt jos näet minut ja tämän kirjoituksen tajuat kuinka sinua rakastettiin. Onneksi sain tuntea sinut ja viettää kanssasi monen monta iloista vuotta johon mahtuu LOISTAVIA muistoja...
IKUISESTI SINUT MUISTAEN JA KAIVATEN.. Serkkusi Niko

Ei tuskas kauan kestänyt,
kun luotamme lähdit sä nyt
vaik olit joskus poissa
muissa maailmoissa
olit aina luonamme
nautit rakkauttamme
sen ehkä aina tiesit
kuinka paljon merkitsit
vaan koskaan emme sanaakaan
rakkauttamme ollenkaan
tunustaneet milloinkaan
sut muistan ainiaan

Ei hän koskaan mitään valittanut
ei koskaan mitään maininnut
et tuskat hällä ois
vaan kesti ne hän yksin
ja lähti pian kauas pois
Hän meille mitään ilmoittamatta
mitään yhtään kertomatta
mitään etukäteen mainitsematta
hän meidät jätti yksinään
ja kaikkinensa suremaan

Eilen kuulin uutisen mitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Rakas serkkuni oli tappanut itsensä 7.5 su. Oli juuri viisi päivää sitten täyttänyt 23v. Olin vain pari tuntia ennen tapahtumaa nähnyt hänet elossa ja sopinut terassille menosta tällä viikolla...

Ei voi muuta kuin itkeä ja nauraa... Hyvä jätkä lähti täältä liian pian; liian julmalla tavalla. Pienen pieni syyllisyys nousee pintaan kun serkku minulle la iltana soitti ja olisi halunnut lähteä kaljalle mutta minulla oli muuta tekemistä.. Olen viettänyt hänen pikkuveljensä, toisen rakkaan serkkuni (21v) kanssa nyt tiiviisti aikaa yhdessä ja puhunut asiasta. Olemme molemmat sitä mieltä, että tapahtumaa ei olisi voinut estää.. ja emme voi kun toivoa, että hänellä on nyt hyvä olla.

Kunnioitin ja kunnioitan vieläkin serkkuani suuresti. Hän antoi minulle monta kertaa hyvät elämän neuvot ja jaksoi kuunnella. Hän ei ikinä tehnyt kenellekään mitään pahaa ja auttoi kavereitansa aina kun heillä oli vaikeaa. Harmi, ettei hän itse noudattanut neuvojaan, eikä hakenut apua ajoissa. Hän halusi aina selviytyä yksin. jäärä mikä jäärä.

Onneksi hän sai kokea paljon hyvää ja hauskaa. Matkusteli paljon ja harrasti extreme lajeja. Eli hyvinä aikoinaan kuin viimeistä päivää ja nautti elämästä. Olen siitä onnellinen, ettei hän ollut koko elämäänsä onneton.

Sain onneksi tuntea hänet 22 vuotta johon mahtuu paljon hyviä ja kauniita muistoja.

Hakekaa ihmiset ajoissa apua jos on niin paha olla. Ei tässä maailmassa ole pakko pärjätä yksin.

"Jos huomista ei tulekaan, kadut katkerasti, että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä, viimeisen halauksen halaamatta,
että sinulla oli liian kiire ehtiäksesi täyttämään toiveen,
joka osoittautui läheisesi viimeiseksi."

On vierähtäny tovi siitä näköjään kun tännekään on kirjottanu.. Täs välis on ehtiny tapahtua vaikka mitä ja kumminkaan ei mitää.. sekavaa vai? Yhtä sekava on mun pääkoppa..
Tällä hetkellä on sellainen olo, että mikään ei mee niin kuin pitäis, ei niin kuin mä elämäni joskus suunnittelin. Tarkoittaakohan tämä sitä, että elämää ei kannata suunnitella liiaksi eteenpäin.. Tällä hetkellä mä en kyllä saa ees yhtä päivää suunniteltua järkevästi; ilman, että tulisin hulluksi...

Aluperäinen suunnitelma oli, että tällä hetkellä olisin töissä ulkomailla, jossain alpeilla mutta tuli sitten aloitettua koulu; koulun joka vie kaiken järjen ja imee kaiken motivaation.. Harmi vain, että ylpeys ei anna periksi lopettaa.. hoen koko ajan itselleni: "kesän jälkeen enää kaksi vuotta". Kuinkahan kauan jaksan tuotakin itselleni hokea.. tuntuu, että elämä menee ohi ja mä en ehdi kyytiin.. pää on yksinkertaisesti hajoamis pisteessä.. en saa ajatuksiani järjestykseen kun lyö vain tyhjää.. Kuten eräs ihminen minulle eilen sanoi: "näytät siltä, että purskahdat kohta itkemään".

Onneksi kohta on kesä. Se voi koitua pelastukseni. Piristyn yleensä kesällä ja jaksan paremmin painaa eteenpäin tätä elämää tai ainakin toivon hartaasti, että niin käy. Eiköhän se elämäki taas jossain vaiheessa hymyile...

Kevään odotusta ja voimia kaikille:)