Miten maailman ihanimmalle kissalle pitää käydä näin.
Se oli niin kiltti, sai vaikka roikottaa pää alaspäin eikä sanonu mitään.
Kaikkein ihanin hetki oli aina se ku Eikka oli ovella vastassa.
Sitte siinä sitä vaan katto sen maailman ihanimpiin silmiin
ja rapsutti kaulan alta.
Seki oli mahtavaa ku tuli kotiin ja Eikka oli ulkona,
se aina maukas mulle tervehdykseksi, koska olin opettanu sitä siihen,
että ainaku tullaan kotiin, pitää sanoa moi.
"Mitäs Eikka?"
Oli varmasti mun yleisin kysymys sille.
Sitten rapsutuksia korvan takaa, kaulalle ja sitte pitkin selkää, jolloin Eikan takajalat nousi varpaitten varaan ja häntä kohti suoraa ylös.
Aina kun Eikka oli syömässä sen kaapin päällä, silitin kerran selkää ja aina se nousi varpaille.
Paras hetki aina viikonlopussa oli se, kun tulin koirien kanssa lenkiltä.
Eikka on ulkona narussa ja tahtoo sisään.
Päästän sen irti ja se jouksee ovelle. Koirat juoksee perässä.
Siinä ne kaikki kolme tappelee kuka pääsee eka sisään.
Aina, Eikka katsoi mua silmiin ja odotti milloin avaan oven.
Kun avasin, kaikki juoksivat jonossa sisään.
Mutta nyt..
Minä menen kotiin, eikä Eikkaa ole sanomassa minulle "moi" ulkona.
Eikkaa ei ole istumassa portailla minua vastassa sisällä.
En näe enää niitä kauniita ja suuria silmiä, joista aina kehuin Eikalle.
"Pakko myöntää Eikka, mutta sulla on maailman kauneimmat silmät."
Ketä mie silitän ku meen keittiön läpi?
Miksi Eikka ei voi olla siinä kaapin päällä syömässä?
Miksi sen piti lähteä yksin ulos?
Miksi se ei tullut takaisin parin tunnin päästä niinku aina ennen?
Miksi se ei halunnut että saan vielä kerran silittää sen pitkää turkkia?
Miksi meille kaikki tärkeimmät viedään pois...?
