IRC-Galleria

joo rahaa palo ihan kiitettävästi, (terkkuja mikolle :D), mut nyt on joululahjat ostettu :)
Siin se päivä sit melki olikin.. oltiin noi puol yks tampereella ja tultiin sit joskus puol seittemäks kotiin.. kivaa oli.. hihii (jatkuu..)

Mä en oo täydellinen, helppo sanoo mut sit ku se pitäis itse hyväksyä, siitä tulee tosi vaikeeta. Mä teen virheitä, mä saan oppia niistä. Mä ajan pääosin omaa etuani, ja oon toisinaan tosi itsekäs, pinnan tulee silti kiiltää. Siispä heitän nuo asiat nurkkaan, hautaan ne kuoreni sisälle, ettei vaan kukaan löydä niitä, ja tajua millanen mä oikeesti oon.

Toisinaan tuntuu ettei voi kun levitää kätensä sivuille. Ei yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä, se että mikä on oikein, kannattavaa, käsitys siitä hämärtyy ihan totaalisesti. Kannattaako vai eikö, nii-i jos jollakin on siihen vastaus nii otan mielelläni vastaan ;) ku oikeesti ei vain tiedä.. ja se on niin väsyttävää. Kysyy neuvoo ihmisiltä ja nekin antaa ristiriitasia neuvoja.. :S ei huoh..
ja sit varsinkin se että on asiat muuten HYVIN, tai jopa tosi hyvin ;) nii sit kaikki mustenee ku painii yhen asian kanssa.. ja se on rasittavaa..
Sellanen ajatusten ja tunteiden taisto pään sisällä ei anna millekkään muulle tilaa, ja kaikki päivät "tuhlaantuu" sit pelkkään ajatus sotaan, itsensä kanssa..

” Lasken käteni, kerätäkseni lasinsirpaleita lattialta edestäni. Hätkähdän, sattuu, sain pienen haavan sormenpäähäni, valuu verta. Nousen lattialta ja haen laastarin, kun laastari on sormessa, jatkan keräämistä. Hetken päästä saan toisen haavan, vavahdan taas ja haen uuden laastarin. Nyt en enää luota omaan varovaisuuteeni, laitan hanskat käteeni. Alan varovasti noukkia sirpaleita, kaikki sujuu hetken hyvin ja keskittymiseni herpaantuu hetkeksi. Ja niin valkean hansikkaan pintaan tulee verta, iso lasinpala viilsi hanskan lävitse kämmeneeni. Nyt peräännyn ja kierrän sirpaleet kaukaa, nuo jotka kerta toisensa jälkeen satuttivat minua.”

-pätkä novellistani-

Olet pimeässä, neljän seinän sisällä, missään ei ole ovea mistä paeta..alkaa kuulua epämääräistä pauketta, seinä kaatuu päällesi, sitten toinen.. järjestyksessä jokainen seinä kaatuu päällesi, lopuksi katto romahtaa niskaan. Tunnet valtavaa kipua, tahtoisit luovutaa, antaa elämän jättää.

Makaat siinä voimattomana, luovuttaneena, odottaen jotakin. Se jokin on aina pelottanut sinua, mutta tällä kertaa oikein odotat sen tuloa. Mitään ei tapahdu, olet yhä siinä, tulee aivan hiljaista, kuulet vain oman raskaan hengityksesi.

Jostain kuitenkin saat pieniä voiman rippeitä, kuin tuli johon roiskitaan bensaa. Noilla tahdon pisarilla löydät halun elää uudelleen, voimasi kasvavat kasvamistaan. Hiljalleen alat työntää seiniä päältäsi, se on hidasta työtä, mutta lauta kerrallaan työnnät seinät sivuun.

Mitä lähempänä olet raikasta ilmaa, sitä enemmän voimia ponnistat. Sitten olet pinnalla jälleen, olet häikäistyä kirkkautta. Noiden seinien sisällä et koskaan nähnyt valoa, nyt kun muurit ovat murtuneet, katto säpäleinä maassa, sinä vihdoin elät ja elämä sai uuden merkityksen.

-en tiiä mikä toi oli, tuli vaan jostain :D-

hih mä oon ollu ihan jäässä koko päivän, päästä varpaisiin tärissyt.. nyt tein itselleni ison kupin lämmistä kaakaoo, nam :D .. muutenkin elellyt vaan ihan omissa maailmoissa :) <3.
Tämmöset päivät kun ei tee mitään, eikä oo kiire mihinkään, saa vain olla, nukkua, pistää silmät kiinni ja kuunnella sängyllä musiikkia, niin kovalla ettei sivuäänet kuulu, ja voi painautua omiin ajatuksiinsa :) hihii.. saa hetkeks unohtaa arjen kiireen, ongelmat.. mitä siä arjessa nyt sitten onkin odottamassa.. on siä kyl jotain tosi kivaakin odottamassa ;) ja ehkäpä sen takia ihan mielelläni tassuttelen taas huomenna kouluun ja aloittelen arkea :)

Viileä syksyinen tuuli puhaltaa päin kasvojani, kutsuen tanssiin. Suljen silmäni ja annan itseni keinua tuulen ehdoilla. Tuulen mukanaan tempaamat, syksyn värein puetut lehdet kiertävät minua pyörteenä, kuin muodostaen minulle hameen. Avaan silmäni, tuuli katoaa, lehdet pysähtyvät, lehtihameeni laskeutuu maahan. Katson eteeni. Linnut liitelevät tuulen varassa, pilviverhossa laulaen. Laulaen tuota tuhatvuotista sävelmää, joka tunkeutuu korviin, kiertää koko ruumiini, tippuen sitten kyyneleinä poskille. Katseeni laskeutuu jalkoihini, noihin jalkoihin, jotka seisovat kielekkeellä aivan reunan tuntumassa.

Käsi kädessä kävellään elämän tiellä,
tutkitaan maailmaa.
Jaamme kokemukset,
sekä ilon että surun.
Elämä antaa meille paljon,
toisiaan se myös ottaa pois.
Yhdessä kuitenkin toisiamme tukien jatkamme matkaamme.
Ja niin me kuljemme löytäen aina jotakin uutta,
joka ilta syttyy taivaallemme uusi tähti,
jonka valossa löydämme uuden päivän.
Kaikki päivät eivät ole helppoja,
tulee taisteluita ja kipeitä vastoinkäymisiä,
niistä kaikista huolimatta saamme kuitenkin luottaa,
että sinä olet siinä vielä seuraavanakin aamuna auringon noustessa,
sinä pysyt siinä vierelläni.
Saamme nauraa toisiamme vasten,
toinen toiselta pyyhkii kyyneleet.
Sinä tunnet minut kauttaaltaan ja siltikin välität.
Saamme käpertyä lähelle toisiamme,
kertoen miten paljon toista rakastamme.

-joskus miettii mitä on kahden ihmisen välinen rakkaus, ehkäpä se voisi olla jotakin tuon kaltaista, ehkäpä-

hih näin muuten ihanan sekoa unta viime yönä, olis voinut jäädä sinne uneen asumaan... :) <3
Hassua et unetkin voi selventää omia ajatuksia... :)