IRC-Galleria

Katsoin tänään äidin kanssa Finding Neverland-elokuvan. Se kosketti syvästi juuri tällä kertaa, vaikka olen sen kahdesti nähnyt ennenkin. Ehkä se johtui siitä, että katsoin sen äitini kanssa. Ehkä se johtui siitä, että mieleeni muistui lapsuus, jolloin halusin Mikä-Mikä-Maahan itse.
Uskonkin jollain tasolla sen olemassa oloon, mutta en konkreettisena paikkana. Uskon sen olevan seikkailujen ja onnen maa, jossa kenenkään ei tarvitse koskaan aikuistua ja jossa keijun siitepöly ja iloiset ajatukset kasvattavat näkymättömät siivet selkään.

Nyt sen todella huomaa, että on aikuinen...tai ainakin vanhentunut...tai ainakin ollut sellainen. Koen itseni yhä lapseksi, ja sisäinen lapseni ei ikinä katoa. Se kuiskaa minulle aina "älä aikuistu liikaa".

Sanotaan ettei voi olla lapsi ikuisesti, koska vanheneminen on väistämätöntä. Se on tosi kuin vesi, mutta muistakaa: vaikka vanhenemme, ei meidän tarvitse aikuistua...ainakaan likaa. Ei meidän tarvitse vangita sisäistä lastamme vuosien takia, vaan meidän tulisi uskaltaa päästää se valloilleen kun siltä tuntuu :)
Eikä koskaan ole liian myöhäistä kutsua sitä lasta takaisin. Se on ollut surullinen, jos sen on lukinnut pimeään tyrmään tai ajanut pois. Se haluaa aina takaisin - juuri sinun sydämeesi.

Kummallista, mutta koen jonkinlaisen vapauden tunteen. Tunnen siivet selässäni ja koen pystyväni mihin vain, jos vain uskon tarpeeksi itseeni. En enää tunne itseäni aikuiseksi, jolla on kiire nähdä ja kokea kaikki ennen kuin on liian myöhäistä tai liian vanha. Olen nuorentunut ainakin tuhat vuotta.

Jos suunnitelma A olisi toteutunut, olisin itsekin tuhoutunut sen myötä - tiedän sen. Mutta nyt edessäni on vielä kaikki mahdollisuudet eikä minulla ole kiire mihinkään....varsinkaan kasvaa aikuiseksi...:) <3