IRC-Galleria

Heh, kun katsoo ulos niin ei siellä kyllä aurinko paista. Sade se vaan ropisee kauniina kyyneleinä taivaankannelta. Mieleeni kyllä on luikerrellut jostakin auringonsäde. Voisin kutsua itseäni jo onnelliseksi.

Rakkautta ja kevättä ilmassa. Paras yhdistelmä päästä eroon sisäisestä särystä. Mieleni on taas toiveikas tulevasta ja mietin jo suuria suunnitelmia kesää ja tulevaa varten. Viimeöisessä unessanikin alitajuntani sanoi minulle: "Älä jää katselemaan vaan elä elämääsi". Melkein voisi kutsua itseään rakastuneeksi.

Niin...kunpa pääsisi täältä pois. Ikävä kyllä koulunpenkillä joudun istumaan vielä ainakin kolmisen vuotta. Ei siinä muuten mitään, mutta olen pettynyt kun en voi opiskella muualla. Helsinki ja lähiseudut täällä ovat jo niin tuttuja enkä halua ajatella jääväni tänne iäksi.
Tahtoisin Turkuun tai Porvooseen etsimään kohtaloani. Ne paikat vaan jotenkin veivät sydämeni ja toivon ja ehkä sisäinen ääni kuiskaakin minulle, että sieltä löydän vielä jotakin suurta. Ehkei sen aika vaan ole nyt, sillä nyt olen juuttunut tänne.

Huh, olen kyllä tyytyväinen itseeni. Sairasloman jälkeen olen saanut uutta potkua. Sunnuntaina minut kastettiin ja konfirmoitiin ja se oli uusi alku elämässäni. Kaikki muuttuu, mutta varmasi vain paremmaksi (:

Elämme pahassa maailmassa ja jokainen meistä tuntuu itsekin aiheuttavan itselleen pahaa...tietämättään.

Miksi aina rakastumme vääränlaisiin ihmisiin? Miksi naisia viehättää rentut eivätkä kiltit pojat? Itsekin muistan joskus seitsemäntoista vuotiaana olleeni ihastunut henkilöön, joka olisi todella ollut minulle aivan vääränlainen henkilö. Kuitenkin näin hänessä jotain hyvää ja ajattelin, että voisin saada hänestä sen puolen esiin. En koskaan tiennyt, mitä mieltä henkilö oli minusta, mutta koskaan hän ei halunnut tai edes yrittänyt satuttaa minua. Epäilen, että hän jollain tasolla tiesi tunteistani - silmäthän ovat sielunpeili ja silmäni varmasti monesti paljastivat minut, vaikka aina käänsinkin katseeni pois.

Miksi en ihastunut henkilöön, joka oli upea ihminen? Hän joka uskalsi minullekin sanoa rakastavansa minua, vaikka tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Ystävyytemme oli liian tuskallinen jatkuakseen, vaikka nykyään voimmekin jo jutella. En silti ole nähnyt tätä henkilöä vuosiin.

Satutammeko me toisiamme tahallamme, sillä tiedämme maailman olevan paha? Emmekö kuitenkin yritä löytää täältä hyvää ja yritä auttaa toisiamme ja itseämme? Emmekö me sallikaan itsellemme onnea? Vai rankaisemmeko me itseämme ja toisia tästä pahuudesta, mikä maailmassa riehuu? Vai pelkäämmekö me...? Vai näemmekö me todella henkilössä jotain hyvää, jonka hän itse piilottaa varjojen alle. Ehkä asia onkin niin, että me olemme oikeassa, mutta henkilö itse ei halua tai uskalla antaa hyville puolilleen valtaa.

Huvittavaa, kuinka naiset tuntuvat olevan joillekin miehille objekteja. Eilen olin baarissa ja minua suorastaan loukkasi miesten himokkaat katseet...kukaan ei antanut sellaista katsetta kuin että "onpa kaunis ja kivannäköinen tyttö...olisipa mukava jutella hänen kanssaan." Vaan "Voi lääh, miten seksikäs nainen...voi vittu kunpa voisin naida tuon kanssa!"

Pahinta oli todeta, etteivät moiset tunteet jääneet vain sisälle. Tanssiessani ystäväni kanssa lattialla, eräs henkilö tuli taakseni ja nosti minut ilmaan minun edes antamatta minkäänlaista lupaa koskea minuun. En pitänyt siitä ollenkaan ja olin jo antamassa hänelle läksytyksen, mutta sen jälkeen hän suuteli minua vatsalle. Paljaalle vatsalle!!! Raivostuin ja huusin "Älä helvetti soikooon käy päälle!!" ja mieleni teki lyödä koko paskiainen maahan, mutta hän lähtikin nopeasti pois.

Tiedän täysin, että en ole lähellekään ainut, joka kokee moisia asioita. Mutta mihin on kadonnut minkäänlainen yksityisyyden kunnioittaminen? Useat naiset ovat samanlaisia - en ole feministi, joka nyt haukkuu kaikki miehet maan tasalle. Mietinpähän vain...miksi on näin...