Taas tuntuu, et kaikki paska kaatuu niskaan... enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehä, sydän sanoo muuta ja järki muuta. Miksi luopumisen pitää olla aina niin pirun vaikeeta, onhan tätä vitkuteltu jo kuukausi tolkulla, mutta ei se ainakaan helpommaksi ole muuttunut... päinvastoin. : ( Voimat on ihan loppu tän asian kanssa, ja en tiedä onko tämäkään oikea ratkaisu, sen näkee huomenna... Onneksi äiti lähtee mukaan, yksin en kestäisi, itku silmässä saan kokoajan olla ja tuntuu niiiin pahalta, että en kestä. Toivoisin olevani tunteeton paska, niin olisi ehkä helpompaa...