IRC-Galleria

Perhonen pakkashuuruisessa aamussa
kyntöpellon laidalla kylmällä mullalla
jäykistyvät jo sen siivet,
tuntee kylmän viiman ohuilla hennoilla.

Se halusi vielä nähdä, kun päivä nousee.
Halusi tuntea auringon lämmön.
Mutta unohti syksyn tulleen,
jäätyi paikalleen pellon laidalle
ehti kai hetken pelätä
ennenkuin henki haihtui läpi heikkojen siipien.

Sataa,
syksy pudottelee keltaisia,punaisia,oransseja lehtiään puista.

Kylmä tuuli puhaltaa vasten kasvoja,
tervehtii ja ilmoittaa talvesta.
Kengät kastuvat märällä maalla,
saappaat nurkasta,
ei tule halla.

Sateenvarjo lojuu nurkassa,
yksinäisenä.
Niinkuin minäkin.

sydämeni ympärillä
hirttoköysi
ote kiristyy
kaikki pimenee

sieluni tuhansina palasina
repaleiset siivet enkelin
makaavat asfaltilla
keskellä mustan veren

sattuu sattuu sattuu
en osaa kenellekään kertoa
miltä tuntuu
sisimmässäni

puukko viiltää
vie tuskan askelen päähän kauemmas
mutta hetken kuluttua
se palaa entistä voimakkaampana

olen liian heikko vastustamaan
liian heikko
lopettaakseni

Hiljaisuus kietoo köyttä
kaulani ympäri,

kun mietin oikeaa hetkeä
potkaista tuoli altani...

Hymyn takana salaisuus synkkä, vain sinulle sen kerroin. Anteeksi kun sain sinut itkemään. Tiedän, että ei ole ollut helppoa sinullakaan. Ikkunassa sadepisaroita kuin helmiä. Jokainen niistä erilainen. Sinä olet yksi helmi elämässäni. En löydä sanoja joilla kertoa kuinka paljon minulle merkitsi, että kuuntelit. Ei löydy sanoja sille, että välitit.<3

Joka hetki minua satuttaa,
ja kaikki ajatukseni
jotka kiertävät kehää,
saavat minut tekojani katumaan.
Niin siipeni jotka ovat hauraat kuin usva
niillä kannettavanaan kaikki tämä tuska.
Voisitpa minut tältä pelastaa,
mutta ovet takanani on minun suljettava
ja tämä tie,
on minun yksin kuljettava.

hän löysi minut
ja auttoi kulkemaan
eteenpäin
ja hänen vuokseen
minä tänne jäin.

Kiitos hänen
jaksan taas hiukan matkata
eteenpäin
tässä loputtomassa suossa
johon minä kerran jäin.

Terävä terä kiiltelee lampun valossa
Hitaasti se uppoaa pehmeään lihaan

Tumman punainen veri pulppuaa haavasta
Tuska saa ruumiin värähtelemään
Suu aukenee äänettömään huutoon

Hitaasti terä painuu syvemmälle
Silmät kiiltävät tuskan kyynelistä

Ja hitaasti
kuin verhot olisi vedetty eteen
niiden valo sammuu

Nuo lapset nauravat,
ja tanssivat
vartiotornin alla

He ovat alasti,
hirttoköydet kauloissansa

Äiti katsoo kaukaisuuteen
toivoo uutta elämää.

Äidin kyyneleet,
luokse kuun,
haihtuvat uhrisavuna

Minua ette alista enää.
Teidän silmissänne heikko,
mutta sisus kylmää kuin jää,
kovettunutta heikkoutta,
jota ette palasiksi saa .

Te luulette olevanne kaikkivaltiaita,
päätösvaltaisia kuninkaita.
Minä silti olen taidän yläpuolellanne,
siksi ette huomaa kun murskaan teidät palasiksi,
kokoamalla ette ehjiksi saa.
Sitä kutsutaan kostoksi ja syyn kyllä tiedätte miksi...