IRC-Galleria

"Löysin tämän tekstin äskettäin kun tutkin vanhoja papereitani. Se on vuodelta 2006, jolloin minulla oli aika vaikeaa elämässäni, ja ihan hämmästyin kun luin -en ollut muistanut sitä lainkaan. Alkuperäinen nimi oli "Vaahterapuu", mutta luettuani kirjoitelman näin pari vuotta jälkeenpäin, nimesin sen tänne Vaahteran lehdeksi. Kirjoitus ei kerro minusta, vaan on tarkoitettu vertauskuvalliseksi. (Jotkin lauseista eivät täytä virkkeiden kriteereitä, mutta se on tahallista.) Julkistan sen siis täällä, joten olkaapa hyvät.

_____________________________________________________________________

Vaahteranlehti

En ollut ikinä ajatellut maailmaa mitenkään erikoisena, ennen kun näin vaaleanoranssin vaahteranlehden irtoavan oksasta, tuulen kuljettavan sitä kevyesti pienen matkaa, ja lopulta putoavan pieneen vesilammikkoon jääden siihen. Katsoin, kuinka vesipisarat ropisivat lehden päälle ja havahduin, kun auto ajoi lammikon yli kastellen minut lätäköstä roiskuneella vedellä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun en viitsinyt välittää, että takkini kastui ja housuni kurastuivat. Lehti oli siirtynyt lammikosta märälle asfaltille. En tiedä mikä sai minut silloin tarttumaan tuohon lehteen, jonka puu oli juuri hyljännyt ja jättänyt oman onnensa nojaan. Kuitenkin poimin sen ja nostin sen lähelle silmiäni.
Vasta läheltä pystyi erottamaan jokaisen oranssin sävyn joka lehdessä oli. Vesipisarat olivat valuneet lehden vartta kohden ja osa putoili nyt kenkieni päälle. En kuitenkaan huomannut sitä, kenkäni olivat muutenkin jo märät. Painoin sormeni lehden ympärille ja jatkoin kotimatkaa.

Katselin kuinka vaaleanoranssi vaahteranlehti keinui veden päällä ja nostin vesiastian sitten hyllyn päälle. Kävelin keittiöön ja painoin kahvinkeittimen päälle. Kahvi alkoi porista ja menin sillä välin suihkuun.
Herätyskello soi aamu kuudelta. Nousin ja suoritin puolentunnin joogaharjoituksen. Sen jälkeen vilkaisin ulos avattuani verhot. Ulkona satoi yhä. Vaahterapuut olivat eilistä alastomampia taas tänään. Ei menisi kauaa, kun oksilla heiluisi enää muutama värjääntynyt lehti, koettaen tiukasti pysytellä kiinni vartensa avulla, tietämättä että lopulta on kuitenkin päästettävä irti. Tuuli humisi ikkunan takana. Sade ropisi lasiin. Silmilläni valui kyynel. Oli taas se aika vuodesta.
Miksi en voinut olla kuin vaahteranlehti? Miksen pystynyt päästämään irti? Mikseivät kyyneleeni valuneet poskea pitkin unohduksiin, kuten sadepisarat valuivat lehden vartta pitkin omille teilleen? Katselin vielä hetken luonnon elämää, kunnes pyyhin kyyneleeni poskelta ja valmistauduin lähtöön.

Kului vuosi. Kului toinen. Kului monta vuotta, ja tuli taas se aika vuodesta. Syksy. Seisoin tuon samaisen ikkunan takana, kuin vuosia aiemmin. Tämä paikka ei ollut muuttunut yhtään. Yhä kymmenet vaahterat viettivät aikaa taivaan alla, ohi kulkevan tien vieressä. Olin tehnyt lähtöä jo kauan. Olin valmistautunut päästämään irti. Olin pitänyt kiinni jo liian pitkään. en ollut enää kauniin kirjava, jollainen olisin ollut, jos olisin tajunnut irrottaa ajoissa. Olin kuihtunut, olin mätä.
Jälleen tunsin poskeni kostuvan. Silmäni olivat painuneet kiinni ja kun avasin ne, en nähnytkään enää vaahterapuita. Näin hyllyn. Jokin kiehtoi minua siinä hyllyssä. Huomasin pölyisten valokuvakehysten ja kirjojen joukossa maljan.
Katsoin maljaan ja kiljaisin. Pelko valtasi minut. Maljan pohjalla oli mustunut, käpertynyt, mädäntynyt, mikä se oli, vaahteranlehtikö?

Sitten muistin tuon sateisen iltapäivän vuosien takaa, jolloin olin poiminut lehden maasta. Miksi olin tehnyt niin? En pystynyt muistamaan. Elintoimintoni olivat heikenneet muistin mukana, ja jälleen mieleeni nousi kysymys: miksi?
Kävelin peilin luo. Katsoin itseäni. oliko minusta tullut vaahteranlehti? Oli. Ei kaunis silmää miellyttävä lehti, jollaisia on puissa. Minusta oli tullut tuo yksinäinen, vanha, homehtunut, kuollut vaahteranlehti.
Tiputin tuon tummuneen lehden nyrkistäni maahan. Se putosi kovaa ja piti pienen rysähdyksen osuessaan lattiaan. "Nuorempana se pudotus olisi ollut hidas ja pehmeä", ajattelin. Laskin katseeni pieneen, lattialla olevaan mitättömään kasaan. Millainen minusta oikein oli tullut?

Taivaalta satoi. Ei vettä, vaan vaahteranlehtiä. Katsoessani ylös korkeuksiin, en pystynyt erottamaan muita kuin lehdistä runsaita vaahterapuiden oksia, jotka eivät kuihtuneet, eivätkä jääneet alastomiksi, vaan tuottivat kokoajan lehtiä, siten pysyen rehevinä. Katsoin jalkoihini. Kenkäni olivat kuivat. Koetin astua. Se tuntui kevyeltä. Otin pari askelta, ja ne olivat keveitä kuin vaahteranlehdet.
Pyörin ympyrää ja katsoin taivaisiin. Aloin tanssia vaahteranlehtien tahtiin, niiden putoillessa kauniisti maahan. Niiden elämä ei ollut loppunut vaikka ne putosivatkin. Ne heräisivät vielä eloon uudessa varvussa.

Tyytyväisenä menin nukkumaan lehtikasaan, joka erään vaahterapuun juurelle oli kertynyt ja suljin silmäni."