Aivan mahtava päivä tänään, pääosin sään puolesta mut muutenkin.
Olin isoäitini kanssa 3 tunnin kävelyllä ja pakko myöntää että 92-vuotiaaksi siinä on rautainen nainen, joka on puskenut läpi siitä harmaasta kivestä, joka meidän sukupolvemme mittapuulle asetettuna metaforana todellakin tarkoittaa läpipääsemätöntä estettä.
Mutta parasta kaikissa hetkissä, jotka vietän isoäitini seurana ovat ne kaikki mahtavat tarinat, joita saan häneltä kuulla siitä kuinka asiat ovat olleet. Varmasti monet teistäkin (jotka tätä lukevat) ovat kuunnelleet mielenkiinnolla isovanhempiensa tarinoita kyllästymiseen asti, ovat edes kerran miettineet miten me olemme tässä hyvinvointivaltioiden huippumaassa onnistuneet astumaan niin isoihin paskakasoihin ettei meinaa järki riittää.
Nyt valitettavasti loppui inspiraatio ruotia maailman hyviä/paskoja asioita mutta yritän jonain päivänä jälleen jatkaa tätä byrokratian mädättämän järjestelmän kiroamista. Tietenkään kiitoksia unohtamatta.
Teille, jotka tämänkin paskan luitte. Kiitos! Osaatte varmasti tuostakin lyhyestä toteamuksestani päätellä mihin suuntaan tekstini olisi kulkenut...