IRC-Galleria

Mä en enää edes tiedä mitä mä teen. Kuka mä olen ja mitä ihmettä mä oikein ees tajuan?

Musta on tullut yksinäinen, vaikka ihmisiä ympärillä onkin. Oon alkanut nauraa, vaikkei siihen olisi mitään syytä. Ja se nauru, ei ole edes aitoa, sen takia se usein päättyy kyyneliin. En itke enää "turhasta", en itke enää varastoon. En usko enää itkuun. En ole enää ystävilleni se kuuntelija, jolle he voivat kertoa kaiken. En haaveile enää, olen lopettanut haaveilun. En anna itseni enää ihastua kehenkään, hädintuskin annan luvan itselleni hengittää.

En ole enää Laura. En voi olla.. Ei Laura ollut tällainen. Laura ei ollut yksinäinen, eikä tylsä. Lauralla oli aina kavereita ja tekemistä, Laura rakasti haaveilua realistisissa rajoissa. Nyt -- Laura ei ole enää mitään. Lauralla ei ole enää ketään.

Älkääkä yrittäkö tulla puhumaan ja selittämään mulle jtn paskaa, että miten niin sulla ei ole ketään, tässähän me ollaan, ei mikään ole muuttunut. Joopajoo. Te olette siinä, mutta ymmärrä mua. Mä en ole samanlainen kuin te. Mä olen ainut.. tunnevammainen. Mä olen vääränlainen, se heikoin yksilö, jonka kuului kuolla jo silloin heti syntymisensä jälkeen, mutta joku hölmö ihminen tuli ja ryösti mut luontoäidiltä ja pakotti mut kasvamaan isoksi. Nyt, kun olen iso.. mitä minulla on? Yli kaksi vuosikymmentä yksikseni. Aivan yksin.Ja kaikki menee koko ajan huononpaan suuntaa.

se yksi vitun mulkku


this is me

Kaikki päättyy aikanaan
Mua jaksaisi et kuitenkaan
Hyvän vaihdoin kyyneliin
Nyt katsot silmiin sokeisiin
Jotka näki rakkauden
Ikuisesti peläten

Nyt tunnen sen
Pois kaikki luotani virtaa
Epäilen
Mun maailmaa

Maailma on täynnä polkuja ja se on metsistä kiinni
kuka saa kenetkin.
Hän pukee kaasunaamarin,
jottei pystyisi hengittämään ihoni tuoksua.
Ja mä vaan hymyilen katukiville.
Enkä järjestä retkiä.

Ajatukset karkaavat, kiertävät kehää. Loistavat hetken ajan kristallinkirkkaina, mutta hajoavat helisten palasiksi juuri kun on saamassa otetta.
Eivät silti jätä rauhaan.
Muistuttavat jatkuvasti olemassaolostaan kivuliaina välähdyksinä menneistä hetkistä. Heijastuvat tuntemattoman vastaantulijan kasvoista. Voivat iskeä odottamatta, takaapäin.

Siksi on oltava varuillaan.
Vältettävä vieraita kasvoja. Istuttava selkä seinää vasten, jotta näkisi kaiken ympärillä tapahtuvan. On purtava huulet verille että pysyisi vaiti.

Vastattava katseeseen hymyllä.

Päässä pyörii taas tuhat ja sata erinlaista kysymystä ja eri asioihin liittyen.
Kyl se pää tässä taas joku päivä hajoaa.

Kuinka monta laulajaa on kuoro?
Kuinka paljon on liikaa kahvia?
Kuinka monta kuvaa on yksi sana?
Kuinka kovaa voi huutaa?

Kuinka vähän on liian vähän rahaa?
Kuinka paljon vittuilua ihminen kestää?
Kuinka säädetään sietokykyä?
Kuinka monta munausta on tiussa?

Kuinka vähän on liian vähän?
Kuinka monta kertaa pitää vielä sanoa?
Kuinka paljon on aikaa vielä jäljellä?
Kuinka monta askelta on perille?

Kuinka kauan täytyy odottaa hetken?
Kuinka monta kertaa voi kysyä koska?
Kuinka paljon voi ikävöidä?
Kuinka kovaa täytyy haluta?

I'm sorry... for all the words I didn't say.
It's too late, Cause now you're gone so far away
I feel like I'm lost, got nothing left but shadow dreams.
I'm so lonley, I'm holding on to memories,
but then I feel your love surrounding me,
and it takes away the pain inside of me

I believe.. I believe we'll be together
Another day, Another time and place,
somewhere, someway, we'll meet another day
Another day.. Belongs to you and me,
somewhere, someway
Another day...

12.10.2000 R.I.P i still remember you<3

On tuskallinen nautinto haluta jotain saavuttamatonta.


Varsinkin kun se on ihan vierelläsi, mutta kuitenkin niin helvetin kaukana

"raivoamaan vapaudesta
kyllästymiseen saakka
ja
mitä vitun väliä sillä on
kenen maata minä tuhlaan"

kait sitä tarttis koht matkustaa töihin...

Moi!

Entäs jos kirjottais tänne ees kerran ihan tosisssaan. Mä en tiedä mitä mä haluan elämältä.. perus suomalaista paskanjauhantaa. Me ollaan niitä kitisijöitä vaiks meille on annettu mahdollisuus toteuttaa itteään ainakin siltä materiaaliselta puolelta, mut väitän että henkisellä puolella roikutaan siellä jossain elämän ja kuoleman välimaastossa. Olipa ihan ylidramaattisesti todettu. Onneksi en mieti vaan kirjoitan vaan. Siinä on vissi ero. Mut tunnen silti. Uskon johonkin.

Jääkö tääkin kirjoitus nyt vaille kaikkea sitä mitä mun oikeesti piti kirjoittaa.

Oon iloinen ittestäni ku pistin itteni likoon. Annoin kaikkeni oikeesti. Sydän on elimistä vaikein. Se sykkii ja se tykyttää joka hetki ja joka sekunti. Aina kaikki ei vaan mee yksi yhteen. Silti mä ehkä odotan jotain mahdotonta.

Mä en tiedä mutta uskon silti että jostain löytyy se mahdoton yhtälö, mikä on jotain elämää suurempaa.

Olen mä silti pettyny. Mutta myös vapautunu. Silti surullinen. Tää on semmoinen soppa mikä ei maistu oikeen miltää kun siinä on ihan kaikkea joka päästä ja joka puolelta. Liikaa mausteita, tää leviää joka puolelle. Ja tää maistuu just siltä mut silti kaikelta muultakin. Mut silti siitä tulee vaan se yks juttu mieleen nyt.


:PPPPPPPPPPPPPPPPPPPP :))))))))))))))))))))))))))))) :DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD :) :(((((((((((((((((((( :) :) :) :) :) :))))))))))) :))) :):)):>>>>>>>>>>>>>>> :<<<<<<<<<<< :>>>>>>> :)))))))))))) :SSS :DDDDDDDDDDDD :)))))))


<3