Miks mikään ei voi mennä hyvin? Miks kaikki menee perseelleen ku sitä ei tahtois tapahtuvan?
Miks kaiken täytyy olla niin vaikeeta ja ikävää? Miks ne kellä oikeesti ois tarvetta onneen, saa vaan paskaa niskaan? Miks?
Miks mä en saa kokee sit samaa onnee, mitä kaikki mun ympärilläni olevat? Miks mun pitää olla mustasukkanen kaikille onnelisille pareille, jotka mua kävelevät vastaan, tai joista kuulen? Miks mä en löydä ketään, jonka vierellä mä tuntisin itseni turvatuks? Miks mun pitää olla yksin? Miks mulle ei löydy sitä minkä puolesta elää? Miks?
Tai Miks ne joilla aina on mennyt huonosti ja joiden sydän on lyöty jo liian pieniksi palasiksi, joutuvat kärsimään lisää tuskaa, kylmyyttä, yksinäisyyttä, lisää siruja? Miksi aina luonnon kukkasia satutetaan ja ne ketkä itsestään meikin avulla taikovat kukkasen saavat jotain mitä oikeilta, kauniilta kukkasilta viedään? Miksi ulkonäkö merkkaa ihanaa luonnetta enemmän?
Miksei kaksi aivan erillaista ihmistä voisi olla onnellisia yhdessä? Miksi sydäntä ei voi kuunnella?
Miksi toista pitää loukata, sanoin tai teoin? Miksi toisen tunteilla pitää leikkiä ja myöhemmin satuttaa niin kovaa että petetty unohtaa elämän halunsa?
Onko liian vaikeata ajatella miltä itsestä tuntuisi, jos joutuisit kohteeksi?
Kaiken tämän kantaminen on raskas taakka, varsinkin jos ei ole ketään kelle sen jakaa, ei ketään joka ymmärtäisi. Ei sitä ihmistä jota rakastaa. Pitää vain katsoa ja kuunnella vierestä, kun toiset liehuvat onnensa kukkuloilla. Sitten kun he tulevat alas, kuka mahtaa olla se henkilö, joka heitä lohduttaa? Hän on se yksinäinen vierestä katsoja ja kuuntelia. Pian kuitenkin huipulta tippunut on taas huipulla ja yksin olia seuraa vierestä ja toivoo, toivoo koko elämänsä puolesta, saavan joskus, edes kerran, olla huipulla. Mutta tuleeko sitä päivää? Ja miksi asioiden pitää mennä näin?
Miksi?