Kuvat tarkentavat olon. Olo on kuin sekava pyörremyrsky, joka sotkee ajatukseni
Tunteet virtaavat ohitse, mutta ne palaavat takaisin suurine tuskineen. Kaipuu, sana on pieni, mutta merkityksellinen. Takaisin en enää lähde.
Myöskään sinua, joka sait minun sydämeni lähes ehjäksi menettämisen jälkeen, koskaan tule saamaan, sen tiedän, vaikka haluaisin. On aika vaihtaa vain suuntaa, ja yrittää löytää joku sinun kaltaisesi. Sinua kuitenkaan en pysty unohtamaan.
Miksi rakkaus tuottaa vain lisää kyyneliä siihen salaperäiseen lampeen? Miksi se satuttaa niin paljon?
Ne kaikki muistot palaavat mieleen, aivan kiusallaan muistuttamaan minua niistä ajoista, jolloin olin onnellinen, ja raapimaan uudelleen rakennettua murtunutta muuria.
Mutta vähitellen niidenkin raapinan äänet heikkenevät.
Lopulta sydämeen jäänyt aukko täyttyy, ja suru jää huuruisen lasin taakse odottamaan seuraavan lasin särkymistä.
Miksi me aina rakastumme uudelleen, vaikka tiedämme, kuinka paljon rakkaus tulee aikanaan satuttamaan meitä lujempaa, kuin mikään veitsen isku?