On kesä...
On lämmin kesä ja vuosi jotain 1980..
Aurinko paistaa, linnut visertävät puissa.
Juhannus lähestyy.
Pieni tyttö nauttii auringosta istuskellessaan idyllisen kotitalonsa puisilla portailla.
Perhonen.
Tyttö nousee rapuilta, laskee mehulasin käsistään, ja kiiruhtaa perhosen perään.
Perhonen istahtaa kauniille päivänkakkaralle.
Tyttö istuu maahan kukan viereen, mutta varoo tarkasti sotkemasta uutta mekkoaan.
Tyttö sai sen juhannukseksi, mutta oli laitanut sen ylleen jo nyt koska aamu oli niin kaunis.
Tyttö ojentaa kättään kohti siipiään heiluttelevaa perhosta, ja se nousee lentoon...
Perhonen on poissa.
Tyttö nousee jälleen ja päättä kertoa vanhemmilleen kauniista perhosesta jota hän melkein kosketti.
Tyttö kipuaa puisia portaita, tuttu narina saa mielenrauhalliseksi.
Pieni käsi tarttuu suureen lämpöiseen ovenkahvaan, ovi narahtaa auki, ja tyttö pujahtaa sisään.
"Äitiiii, Isääää!" Hän huuta lapsen riemukkaalla äänellä.
Ketään ei näy, vastassa on vain puuro jonka hän itse oli koittanut aamulla valmistaa.
Tyttö koittaa vielä riemukkaasti huhuilla, kukaan ei vastaa. Hän menee olohuoneeseen.
Lattialla makaa kaksi vierasta miestä, miehiä kai nukuttaa kun valvoivat yömyöhään tyttö tuumi.
Makuuhuoneesa äiti kuorsaa, Äidilläkin on juhlamekko, ja tukka on sekaisin.
jos joku olisi pyytänyt tyttöä kuvailemaan äitiään hän olisi vastannut "kuin kuollut perhonen"
Tyttö huutaa vielä kerran "isäää" mutta ei enää riemukkaasti. Isä ilmestyy Wc:stä, hän sentään on jo hereillä. "Isä minä näin kauniin perhosen.." tyttö aloittaa. Tyttö ei saa toivoomansa vastausta vaan "Ja millä luvalla olet ottanut tuon juhannusmekon, ja vielä pihalla olet senkanssa ollut, ei saatana sentään, kokoajanko sua pitäis ja vahtia! " Muuta isä ei sano vaan menee makuuhuoneeseen ja paiskaa oven vihaisena kiinni.
Tyttö jää paikalleen, on pahoillaan siitä kun laittoi kauniina kesä aamuna, kauniin mekkonsa. Sulkee silmänsä ja kuvittelee mielessään hetken, hetken kun perhonen lehahtaa lentoon ja on poissa.