IRC-Galleria

Elämä on merkillistä. Sitä saattaa tavoitella tiettyä tilaa pitkiä aikoja putkeen ja siihen päästyään onnistua ryssimään sen silmänräpäyksessä omaa huolimattomuuttaan, ajattelemattomuuttaan tai sattumanvaraisesti muuten vaan.

Kaipaan partaani. Galleriassa olevat kuvat muistuttavat minua paremmista ajoista, joina saatoin pysähtyä miettimään kummallisia asioita ja leukaani haroessa vastaan otti tuttu ja turvallinen ison miehen nyrkin kokoinen nippu karkeaa punaista karvaa. Kummalliset asiat pysyivät toki aivan yhtä kummallisina siitä huolimatta, mutta näin ilman partaa ne tuntuvat helpommin uhkaavilta ja läheisemmiltä.

Edellisen kerran onnistuin ryssimään partani noin kuukausi sitten puoli kuuden maissa aamusella duuniin lähtöä suunnitellessani. Sinä päivänä duunini sattui olemaan sellaista, että siistiytyminen oli paikallaan, joten lähdin tokkurassa trimmaamaan partaani. Virheliike, jonka seurauksista tässä nyt kärsitään. Kun trimmataan partaa, niin ollaan hereillä, koska muuten ennemmin tai myöhemmin käy liki väistämättä niin, että siihen tulee tökänneeksi massiivisen loven ja koko parran joutuu ajamaan pois.

Parrassa on tietty se hyvä puoli, että se kasvaa aina kuitenkin takaisin. Näin sanoin itselleni myös tuona kohtalokkaana aamuna, enkä sitten jaksanut silloin murehtia koko asiasta kauhean kummallisesti. Seuraavan viikon ajan sanoin myös parrattomuudesta maininneille kavereilleni rehvakkaasti, että onneksi parrankasvuni on niin voimakasta kuin on ja että piankos leuka on entisellään. En tiedä rankaiseeko joku korkeampi taho minua rehvakkaasta käyttäytymisestäni, mutta kuukaudessa leuanpiru on puskenut ulos säälittävät alle sentin verran karvaa.

Parran kasvun ollessa ennakoitua hitaampaa olen joutunut kasvattamaan turvakseni myöskin viikset - nuo täysin perkeleelliset kapineet, joista ei ole paljoakaan hyvää sanottavaa. Ylähuulen karvoitus on parhaimmillaankin aina tiellä ja pahimmillaan vituttaa silmittömästi. Vuoronperään tämä miehisyyden symboli on hiessä tai jäässä ja kummatkin näistä olotiloista ovat hyväksymättömät.

Ollessani tämän hetkiseen tilaan näin tyytymätön katson katse kirkkaana tulevaisuuteen. Jo helmikuun lopulla partani alkaa todennäköisesti jälleen saavuttamaan suhteellisen äijiä mittasuhteita ja antaa minulle jälleen niin kovasti kaipaamaani valheellista itsevarmuutta, jonka verhon taakse voin jälleen peittää itseni maailmalta. Siihen asti menen istumaan pöydän alle.