IRC-Galleria

Edellisestä kirjoituksestani ei tullut sitä henkistä krapulaa, jota aikaisempiin kokemuksiin perustuen pidin paljon mahdollisena. Tänään ryhdyin aktiivisiin toimiin asian edistämiseksi. Domainin rekisteröintiprosessi on aloitettu, suosituksia bloggaushärpättimistä on kysytty ja koska kukaan ei vielä ystävällisesti ole tähän mennessä teilannut kirjoitteluani kuin täydestä juoksusta seinään pysäyttämällä, niin uskallan jopa varmaan ruvetakin siihen. Myönnän siitä huolimatta ihan suoraan että pelottaa.

Itsensä kirjallinen ilmaiseminen ei ole asia, josta on luvassa pelkkää ruusujen terälehdillä tanssimista. Erityisesti ei silloin, jos kirjoittaa omista tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Suomalaisella miehellä kun on oikeus tirauttaa kyynel julkisesti ainoastaan silloin kun joku urheilijoistamme menestyy poikkeuksellisen hyvin tai kun miehen paras ajokoira kuolee. Jos ei ole sen paremmin metsämies kuin penkkiurheilijakaan, niin saa varautua itkemään kyyneleensä nurkan takana visusti piilossa tai olemaan itkemättä. Valitettavasti tulen rikkomaan tätä yleisesti hyväksyttyä käytäntöä vastaan itkemällä pahaa oloani kirjoituksissani. Omassa kurjuudessa loputtomasti uiminen ei kuitenkaan ole lopullinen tarkoitus vaan enemmänkin vallitsevaan aikaan sidonnainen asia; kun sen aika joskus taas on, niin itken varmasti myös ilostani.

Syntejä on miehen itkun lisäksi tässä maassa ja maailmassa kuitenkin huomattavasti enemmänkin. Elämässään ei loppupeleissä tarvitse tehdä mitään kauhean kummallista saadakseen ihmisten vihaa ja halveksuntaa niskaansa. Vaikka sitä aina toisinaan tulee esitettyä teflonpannua, niin kyllä noista kumpikin allekirjoittaneeseenkin tarttuu ja tuntuu kurjalta. Toisaalta ihmisten reaktion pelossa ei voi aina jättää tekemättä sitä minkä itse oikeaksi kokee tai saa varautua ikuisesti elämään varjoissa ja toisin kuin haluaisi.

Joskus on hyvä ottaa aikaa itselleen ja ajatuksilleen. Tällaiselle krooniselle dataajalle se onnistuu tasan tarkkaan parhaiten lähtemällä menemään koneen äärestä keskellä yötä johonkin aivan hevon tuuttiin.

Jonkin aikaa sitten palasin yölliseltä kävelyltäni, jonne lähdin kolmen karhukaverini kanssa. Pienen kaupungin lumisateessa tepastelu on suhteellisen vapauttavaa niinä hetkinä kun täysipäiset ihmiset nukkuvat ja saa tuntea olevansa yksin maailmassa. Harmillisesti lumisadetta ja kirkasta tähtitaivasta ei voi saada samana yönä, joten jälkimmäinen on käytävä kokemassa toisella kerralla, mutta sain kuitenkin kokemukselta juuri sen mitä hainkin; vanhoja ajatuksia sai vietyä pidemmälle ja uusia syntyi matkalla.

Ajattelin esimerkiksi tätä bloggaamistani ja webbikirjoitteluani aika paljon. Kumpaakin olen tehnyt vuosituhannen taitteesta lähtien sen verran, että tekstiä on syntynyt köyhän miehen Encyclopædia Britannican verran. Merkittävimpänä erona kyseiseen teokseen voitaneen pitää sitä, että kirjoitusteni asiapitoisuus on tapauksesta riippuen kyseenalaisesta kehnoon. Itseä siinä on kuitenkin tullut ilmaistua niin hyvässä kuin pahassakin enkä ole koskaan ollut erityisen ujo kirjoittamaan sen pahemmin vittumaisuuden huipulta, murheen syvimmistä notkoista kuin onnellisuuden aurinkoisilta tasangoiltakaan.

Kirjoittamisesta on viime vuosien aikana muodostunut merkittävä osa elämääni ja hämmästyttävästi jopa elantoani (viimeisen vuoden ajalta) vaikkakin viimeksi mainittu osa ei nyt ole niin kauhean tärkeää. Yhdentekevästä paskasta rahan vuoksi kirjoittaminen ei anna itselleni juuri mitään kun taas oman elämäni kiemuroista riipustelu on tilanteesta riippuen joko terapeuttinen tapa kasailla itseään uudelleen tai ilmentää niitä hienoja tunteita, joita suomalainen mies ei onnellisenakaan saa muuten kakaistua pihalle. Näistä onnen ilmauksista on ilmeisesti muutama ihminen joskus ollut ihan otettukin, mutta valitettavasti tähän mennessä kaikki heistä ovat päässeet lukemaan myös surua ja murhetta, koska mikään tässä maailmassa ei tunnu kestävän. Surusta ja murheesta on oltu vähän vähemmän otettuja.

Viimeksi tänään kirjoitteluistani rapsahti kritiikkiä ja tietyllä tavalla aivan perustellusti. Ei varmasti ole helppoa lukea kun toinen kirjoittaa kuuden aikaan aamulla herättyään ettei välitä elääkö vai kuoleeko. Tarkoituksenani ei kuitenkaan missään vaiheessa ole ollut huolestuttaa ketään ja ilmeisesti sarkastinen lausahdukseni jonka mukaan minusta ei kannata huolehtia niin kauan kuin kirjoitan vaan silloin kun lakkaan tekemästä sitä meni hieman ohisektoriin ei niin tahdikkaasta ajoituksesta johtuen. Nimenomaan näin se kuitenkin on; niin kauan kuin tekstiä webbiin ilmestyy voidaan suurella varmuudella sanoa, että allekirjoittaneella eivät ole pasmat täysin sekaisin. Itseasiassa mitä suurempaa depressiota kirjoituksistani ilmenee sitä todennäköisempää on se että asioiden käsittely on saatu alkuun.

Huolestuttamisen lisäksi tarkoituksena ei myöskään pääsääntöisesti ole loukata ketään. Itselleen rehellisesti kirjoittaessa niin vaan valitettavasti joskus käy tahattomasti ja myönnän toki kirjoittaneeni joskus ihan vaan vittuillaksenikin. Omista ajatuksista kirjoittaessa on se huono puoli, että useimmiten niitä pitäisi hieman sensuroida salonkikelpoisuuden saavuttamiseksi. Sensuroinnin kautta taas saavutetaan lähinnä yhdentekevä tulos; tekstiä, jonka kirjoittaminen on ollut täydellistä oman ja muiden ajan hukkaamista.

Rännän lyödessä päin näköä, viimeisen Karhun upottua ja tupakan maistuessa kerrankin suhteellisen hyvälle päätin tehdä sen mitä olen jo pitkään hautonut; ympäri webbiä hajautettujen blogientryjen sijaan taidan rekisteröidä domainin ja ruveta vuodattamaan sinne oikein kunnolla. Tästä tulee vielä paskaa niskaan kuorma-autolasteittain, mutta epäilen että tiedän siitä huolimatta mitä olen tekemässä.

Mikäli en aamulla tule toisiin aatoksiin yöllisen neronleimauksen jäljiltä, niin pian julkaistaan "Onnea etsimässä - tarinoita elämän suurista ja pienistä iloista ja suruista” jossain päin suurta ja mahtavaa internetiä. Omaperäisyysaste voi nimestä lähtien olla pieni, mutta vapaaehtoistapa on lukeminenkin.

Olen havainnut, että kun sitä tulee aikuiseksi, niin asiat alkavat maksaa tuhansia euroja. Erityisesti raivarit. Viime vuonna synttäreitäni juhliessa tarjolla oli tässä nimeämätöntä draamaa, joka tuli lopulta melko kalliiksi kaiken hatutuksen lisäksi. No, raha on onneksi omassa arvomaailmassani suhteellisen triviaali asia joten sitä en juurikaan jäänyt harmittelemaan, mutta muuten otti kyllä tavattoman koville.

Onneksi syntymäpäiväjuhlat ovat kuitenkin vain kerran vuodessa ja eiväthän ne nyt kahta vuotta putkeen voi mennä päin persettä – vai voivatko? Voivat. Eilisillä synttäribileillä vasten kasvoja pyyhittiin niin uskomattoman kauniilla syntymäpäivälahjalla, että jos saisi valita sen ja tarkoituksella yliajetuksi tulemisen välillä, niin valitsisin epäröimättä jälkimmäisen. Pitäisi selkeästi ymmärtää, että kun aikuiset ihmiset ovat liiallisen jalon tuntuisia, niin siihen on kuin onkin mitä todennäköisimmin kymmenen isoa ja vihaista koiraa haudattuna.

Konkreettisten järjestämiskustannuksien lisäksi synttärit tuntuvat näinä vuosina maksavan melko lailla liikaa. Välilliset tuhansien eurojen taloudelliset menetykset harmittavat tietysti nekin kun niitä on näköjään pakko ottaa päälleen jo toista vuotta putkeen. Sen kanssa sitä kuitenkin selviäisi, mutta loppuun tästä paskasta mulla ei oikeasti ole varaa tai henkistä jatkamista. Toinen vuosi ystävien menettämistä synttäreillä on aivan liikaa. Tärkeitä ystäviä oli ennen eilistä jäljellä kaksi ja näin maanantaiaamuna yksi vähemmän.

Vuosi ystävyyttä toisensa jälkeen tekee ihmisestä näköjään sokean. Sitä alkaa luottaa täysin ventovieraisiin ihmisiin niin paljon, että antaa oman ainoan elämänsä heidän käsiinsä. Alkaa luottamaan siihen, että koska ei pystyisi itse tekemään jollekin ihmiselle pahaa, niin tämäkään ei pystyisi tekemään sitä sinulle. Virhearvio. Läheisinkin ystävä voi näköjään koska tahansa ilmeen värähtämättä lyödä keittiöveitsellä selkään kaikista lupauksista huolimatta.

Yksi jäljellä. Pitääkö tässä nyt menettää luotto siihenkin suuntaan? Ei, sitä viimeinen ystäväni ei ole ansainnut, mutta tämän luottamuksen on paras olla aiheellista. Toiseen (vai lasketaanko se sitten jo kolmanneksi?) tällaiseen kertaan jaksaminen ei riitä ja nytkin kuljetaan jo äärirajan molemmin puolin.

Kirjoittamista voisi jatkaa loputtomiin, mutta ei se siitä valmiimmaksi tule. Ei vaikka kuinka toivoisi.

Elämä on merkillistä. Sitä saattaa tavoitella tiettyä tilaa pitkiä aikoja putkeen ja siihen päästyään onnistua ryssimään sen silmänräpäyksessä omaa huolimattomuuttaan, ajattelemattomuuttaan tai sattumanvaraisesti muuten vaan.

Kaipaan partaani. Galleriassa olevat kuvat muistuttavat minua paremmista ajoista, joina saatoin pysähtyä miettimään kummallisia asioita ja leukaani haroessa vastaan otti tuttu ja turvallinen ison miehen nyrkin kokoinen nippu karkeaa punaista karvaa. Kummalliset asiat pysyivät toki aivan yhtä kummallisina siitä huolimatta, mutta näin ilman partaa ne tuntuvat helpommin uhkaavilta ja läheisemmiltä.

Edellisen kerran onnistuin ryssimään partani noin kuukausi sitten puoli kuuden maissa aamusella duuniin lähtöä suunnitellessani. Sinä päivänä duunini sattui olemaan sellaista, että siistiytyminen oli paikallaan, joten lähdin tokkurassa trimmaamaan partaani. Virheliike, jonka seurauksista tässä nyt kärsitään. Kun trimmataan partaa, niin ollaan hereillä, koska muuten ennemmin tai myöhemmin käy liki väistämättä niin, että siihen tulee tökänneeksi massiivisen loven ja koko parran joutuu ajamaan pois.

Parrassa on tietty se hyvä puoli, että se kasvaa aina kuitenkin takaisin. Näin sanoin itselleni myös tuona kohtalokkaana aamuna, enkä sitten jaksanut silloin murehtia koko asiasta kauhean kummallisesti. Seuraavan viikon ajan sanoin myös parrattomuudesta maininneille kavereilleni rehvakkaasti, että onneksi parrankasvuni on niin voimakasta kuin on ja että piankos leuka on entisellään. En tiedä rankaiseeko joku korkeampi taho minua rehvakkaasta käyttäytymisestäni, mutta kuukaudessa leuanpiru on puskenut ulos säälittävät alle sentin verran karvaa.

Parran kasvun ollessa ennakoitua hitaampaa olen joutunut kasvattamaan turvakseni myöskin viikset - nuo täysin perkeleelliset kapineet, joista ei ole paljoakaan hyvää sanottavaa. Ylähuulen karvoitus on parhaimmillaankin aina tiellä ja pahimmillaan vituttaa silmittömästi. Vuoronperään tämä miehisyyden symboli on hiessä tai jäässä ja kummatkin näistä olotiloista ovat hyväksymättömät.

Ollessani tämän hetkiseen tilaan näin tyytymätön katson katse kirkkaana tulevaisuuteen. Jo helmikuun lopulla partani alkaa todennäköisesti jälleen saavuttamaan suhteellisen äijiä mittasuhteita ja antaa minulle jälleen niin kovasti kaipaamaani valheellista itsevarmuutta, jonka verhon taakse voin jälleen peittää itseni maailmalta. Siihen asti menen istumaan pöydän alle.