IRC-Galleria

että ollaan TAAS pojan kanssa kipeenä... alkaa tympiä ja pahasti :/
kuumeessa enempi tai vähempi koht 2 viikkoo ollu, täs välissä oli 3 kuumeetonta päivää ja nyt sitten TAAS nous... prkl
nenä on ihan tukossa mutta mitä siitä, hengitäminen onkin ihan yliarvostettua... :D
viime viikkoina on ollu jotenkin tosi surkea olo, ja sama jatkuu yhä vain... tuntuu kuin olisin voimieni äärirajoilla, että kohta tulee vastaan hetki kun en van enää pysty enkä kykene jatkamaan, en vaikka kuinka yrittäisin..
vaikka koitan mennä eteenpäin pojan takia nin välillä tuntuu vaan niin mahdottomalta edes ajatella seuraavaa päivää, seuravaa viikkoa ja seuraavaa kuukautta.. läheisillä ei ihan ymmärrys riitä siihen etten osaa sanoa mitään varmaa mihinkään suunnitelmiin, en osaa suunitellla, menen nyt vain virran mukana, katson mitä tuleman pitää, mikään ei kiinnosta ja mikään ei huvita...

koitan hokea itselleni niinä synkkinä hetkinä kun haluaisin luovuttaa että:

Elämän myrskyissä minä taivun, vaan en katkea
olen kuin tammi, vankka ja vakaa
riehukoot tuuli, riepotelkoon myrskyt
olen suojana heikomman, sen pienen pojan rakkaimman
ilman minua ei pieni tammentaimeni kasva, ei ole suojaa ei ole mallia
minä annan maaperän millä kasvaa, puollustan iiltä jotka sen pienen taimen haluaisi taittaa
elämän myrskyissä minä taivun, jotta pieni taimeni ei katkea <3

saattaa kuullostaa muista hölmöltä ajatukselta, mutta jurikin tuo saa minut pysymään hengissä ja jatkamaan vaikka ryömimällä jos ei muuten, vaikka väkisin silloinkin kun ei ole enää mahdollista liikkua eteenpäin... menen vaikka kiukulla läpi elämän, MINÄHÄN EN LUOVUTA!!! (vaikka joskus tekis kyllä mieli...)

yö jolloin kaikki muuttuu, yö jolloin kaikki loppuu, kuinka odotankaan sitä.
hiljainen tuulenvire kasvoilla, kirkkaat tähdet taivaalla, aloitan matkan jolta en palaa
kuu taivaalla seuranani, yön hiljaiset äänet korvissani. unohdan kaiken pahan ja sydämmeni vapautuu
se hetki ennen kaiken alkua muistuu mieleeni, hetki ennen syntymääni, se tunne joka oli toivoa täynnä, ne haaveet jotka odottivat toteutumista, ne asiat jotka myöhemmin elämä riisti ja hajotti
tunne siitä että on rakastettu ja että rakastaa, ennenkuin elämä sen kaiken myrkytti ja tappoi
niin kauniina loisti elämäni tähti, kunnes aika sen himmensi, nyt kuluneena ja uupuneena ei loiste enää mitään valaise, ei jaksa enää tuikkia opastaakseen minua, enkä minä väsyneenä ja toivosta luopuneena jaksa enää sitä taivaalta etsiä.
odotan yötä joka viimein lopettaa tämän ajan ja saan rauhan

miksi mietiä päivää edemmäs, miksi toivoa jotain mikä ei varmasti tapahdu
onko hyvä suunnitella asioita joista vaan pettyy kun ei se menekkään niin...
ennen haaveilin paljon asioista, nyt en edes halua ajatella mitä ensi viikko tuo tullessaan
kun kovasti haluaisi jotain tapahtuvan, niin se musertava pettymys kun asiat ei onnistu..
ennen haaveilin kauniista elämästä, omasta talosta missä olisi rauhaline ja onnellinen ilmapiiri, hyvä mies rinnalla, sellainen joka olisi samaan aikaan paras ystävä ja rakastaja, jonka kanssa elämä olisi rauhallista ja turvallista, mutta silti vaihtelua ja hauskaa..
olisi kolme lasta jotka pärjäisivät paremmin kuin minä, jotka välttyisivät samoilta kokemuksilta kuin minä.. olisi onnellinen elämä...
nämä pilvilinnat on aikoja sitten hajonneet, tiedän että elämältä on turha toivoa asioita joita ei ole ansainnut, turha toivoa rakkautta ja turvallisuutta, ku on kykenemätön niitä itse itselleenkään antamaan.. ne virheet joita olen tehnyt, ne teot joita kadun ne kokemukset jotka olisin halunnut välttää, muokkasivat minusta henkilön jolla ei ole oikeutta toivoa kaunista elämää..

siksi menen päivä kerrallaan, otan vastaan sen mitä tulee, kestän sen kuin harmaat rantakalliot loputtomia aaltoja, murtumatta, ajan myötä kuluen pikkuhiljaa pois kun sen aika tulee..
kadonneet on ne toiveet jotka ennen eli pienen tytön sydämmessä, ne on kova maailma tappanut..
päivä, viikko,kuukausi,vuosi, aika kuluu ja minä siinä mukana. haaveettomana en ainakaan pety, vai petynkö..?

löysin vanhoja kirjoitelmia (niitä mitä en ole häpeissäni tuhonnut...)

12.5.1998

Tuska
miten siitä eroon päästä vois
kuin pimeys hyökyy yksinäisyys sisälläni
kuulen ääniä pihalta, mutta ne eivät liity minuun..
olen vieras tutussa ympäristössä
outolintu omassa kodissa
haluaisin irrottautua, mutta miten?
kuka voisi auttaa minut irti yksnäisyyden kahleista?

12.1.1999

en tiedä kumpaa vihaan enemmän
yksinäisyyttä vai tunnetta yksinäisyydestä
sitä että ympärilläni ei ole ketään,
vai sitä että kukaan ei tunnu välittävän
tuntuu kuin olisin muukalainen tutussa ympäristössä

odotan hetkeä jolloin yön lempeä syli ottaa minut hellään syleilyyn
unohdan kaiken mitä ikinä on tapahtunut
kadun kaikkea tekemääni, kaikkia saavutuksiani, kaikkia tunteitani
tunnen oloni tyhjäksi,sisälläni ei ole enää mitään siitä mitä olin ennen
olen kylmä ja herkästi satutettavissa
olen kuin kuiva puu, joka tarvitsee vain kipinän kadotakseen tästä maailmasta
en tunne läheisyyttä, en elämää
olen luotu kulkemaan yksinään
vatsaani kouraisee tuttu tunne, olen jälleen valahtanut sisältäni kylmäksi,
ikäänkuin kuolleeksi
en halua jatkaa tätä, mutta pieni sirpale entistä minääni pitää minut elossa
ihan kiusallaan...
haluaisin kuolla, mutta kipinä elää yhä sisälläni
pienenä
piiloutuneena ja yksinäisenä
odottaa kunnon liekkiä joka sulattaisi minut,
liekkiä jota ei ehkä koskaan tule, tai ei ole koskaan ollutkaan

1999

kuka oikeasti välittää kun tuska repii sisintä?
kuka tuo helpotuksen kipuun,
valon pimeään kun kuljet yksin, löytämättä tietä
törmäten umpikujiin
kuka tulee tien näyttäjäksi?
yksi sydän, yksi kyynel
yksi tunne joka jäytää sisintä
ei pelastusta
ei valoa
ei apua
kuka on se joka korjaa särkyneen sielun,
joka kuin lasi on särkynyt tiettömällä tiellä,
kerää sirpaleet ja saa sen korjaantumaan
onko edes olemassa sellaista joka huudettaessa ilmestyisi apuun
karkottaisi tuskan
toisi ilon
pyyhkisi kyyneleen jonka tuska toi
usko, auttaisiko se? ku ei ole mitään mihin uskoa
rakkaus, helpotaisiko se? kun ei ole mitään mitä rakastaa
ystävyys, kun ei ole ketään, on vain yksin
tuskaisena kysyn, onko olemassa ketään joka korjaisi minut
näyttäisi tien
antaisi uskoa,toivoa ja rakkautta
muodostuisiko siitä ystävyys,
ehkä jos vain olisi joku


26.11.2001

minä yksin ja pienenä, tässä kylmässä ja julmassa tuulessa.
myrsky heiluttaa ja raastaa puita, suututtaa meren, pimentää taivaan
Minä yksin rantakalliolla, taistelen vastaan tuulen mahtavaa voimaa
Ympärilläni luonto kuiskii, luovuta, mene tlen mukana
tästä myrskystä et selviä voittajana..
kyynel vierii poskellani, en halua luovuttaa, en vielä
tarvitsisin vain tukea...

näen majakan loisteen kaukana, sielä on ihmisiä, lämpöä
mutta se on niin kaukana..
yhä tuuli kuiskii omaa runoaan, luovuta, tule mukana..
suljen silmäni, en jaksa kohta taistella
mistä saisin tukea?

suurimman osan teksteistäni olen tuhonnut, jotta kukaan ei tietäisi mitä tunnen ja ajattelen..
mutta tuossa siis kirjoituksia ajalta josta muut sanoisivat että olin onnellinen ja normaali :/

onneksi nyt ei sentään joka päivä.. aina välillä iskee tunne että ei vaan jaksa, eilen oli taas yksi niistä synkistä hetkistä, kun tuntuu että missään ei ole mitään mieltä.. seisoin yksin sateessa kuuntelemassa veljen bändiä ja mietin miten elämäni on tullut tähän pisteeseen.. vaikka ympärillä olisi kaikki mitä travitsee niin siltikään mikään ei riitä.. kun olo on vajaa, kaipaisi jotain mutta ei osaa sanoa että mitä..
päivä jolloin yksikin ilkeä sana tai tapahtuma voi syöstä ajatukset liian synkille poluille, kun taas lämmin katse, ystävällinen sana tai halaus voisi nostaa sieltä synkkyyden suosta..
mutta miten voisi ulkopuoliselle näyttää nämä tunteet, miten kukaan voisi tietää mitä milloinkin tarvitsen, kun en osaa sitä itsekkään kertoa... :/