Joskus mä mietin, onko tää oikeesti tän arvosta... Ootko sä tarpeeks rakas mulle, että mä jaksan ja voin tuhlata noin puolet mun koko päivästä vaan sun ajatteluun ja haaveilemiseen susta, kuvitteluun että me joskus tavattais aurinkoisena päivänä kaupungilla, tai että sä tulisit käymään mun kotona, vaikka mä tiiän, ettei me koskaan tullakkaan tapaamaan. Onko tää sen arvosta?
Toivoisin, et sä voisit tulla kertomaan mulle että on, mut niin ei tuu koskaan tapahtumaan.