Kävinpä sitten työhaastattelussa.
Piinapenkissä piikkisessä.
Kysymyksiä satoi oikealta ja vasemmalta.
Ilmeettömiä kasvoja. Paitsi yhdeltä karkasi hymyn tapainen.
Mikä riemuvoitto! Selätystaktiikka toimii. Jos sittenkään.
Virallista, liian virallista. Ärsyttävää.
Takeltelin, jokeltelin, hermostuksissani kieleni meni umpisolmuun.
Puna nousi, kädet hikosivat. Pulssi tykytti tuhatta ja sataa.
Pumpumpum!
- Missä olet viiden vuoden kuluttua? Olen Kongon tasavallassa bongorumpubändin ylikapelimestarina.
- Miksi juuri sinut pitäisi valita tähän tehtävään? Siksi, kun täytyyhän jonkun nämäkin hommat tehdä.
- Millainen on kielitaitosi? Täydellinen. Puhun teidät pussiin.
- Mitä olet oppinut aikaisemmista työpaikoistasi? Kaiken ja enemmänkin.
- Mikä on käsitteen a ja käsitteen b ero? Se on kuin majakka ilman perävaunua.
- Mikä on organisaatio a:n suhde b:hen ja b:n suhde c:hen? Niillä ei ole suhdetta, kolmen kimppa ei toimi.
- Mitä teet, jos et tule valituksi tehtävään? En mitään. Istun.
- Mitä teet tiukan paikan tullessa eteen? Pissin alleni.
Niinpä niin....Olivat sitten tulostaneet saman kysymyslapun kuin minäkin. Kaikki edellisillan vastausvaihtoehdot katosivat, unohtuivat. Infernaalinen vetutus! Sanonpahan vaan, että ensi viikolla ei telefooni aprikasta ainakaan kilahda meikälle, se kilahtaa kaverille.
Fiilikset asteikolla 4-10? Aika pohjamudissa mennään, 5-.