IRC-Galleria

Leikkasin leipäveitsellä sormenpään auki. Tämä ei ollut itseni vahingoittamistarkoituksessa suoritettu toimenpide, vaan säälittävä yritys halkaista sämpylä.

Kuulostelen rappukäytävän kolinaa, rapinaa ja rytinää siinä toivossa, että omasta postiluukustani tipahtaisi viimein Image. Ei tipahda. Vaikka kuinka höristäisi korviaan aina, kun joku kulkee tämän kerroksen ohi.

Maksoin vuokran ja tilin vajentumisesta tuli paha mieli. Otin niskasta itseäni kiinni ja luin pakollisen artikkelin ja jopa alleviivailin. Siitä tuli hyvä mieli. Paitsi että vielä pitää _ajatella_. Ja alustaa. Yhy.

Suunnittelin mielessäni puheenvuoron proseminaaritapaamista varten.
"Hei, olen Ella. Minulla ei ole aihetta. Itse asiassa minulla ei ole pienintäkään aavistusta mahdolliseksi aiheeksi. Ne harvat, mitättömät viritelmät, mitä olen kenties harkinnut, tuntuvat läpeensä aivottomilta ja arvottomilta tai sitten läpikotaisin kolutuilta. En osaa laajentaa ajatteluani, koska tietouteni kirjallisuudesta on näemmä äärimmäisen suppea. Ei minulla ole mitään proseminaaritutkielman tekemistä vastaan, aiheen keksimistä vastaan sitäkin enemmän. Joskus kuvittelin omaavani mielikuvitusta. Luojan kiitos tajuan viimeistään tässä vaiheessa romuttaa ne kuvitelmat. Jos joku ystävällisesti tömäyttäisi eteeni valmiin, hyvän aiheen, joka sattuisi kiinnostamaan, olemaan tarpeeksi monipuolinen muttei kuitenkaan ylivoimaisen vaikea, niin halleluja kiitos kaunis. Muuten olisiko kenties mahdollista, että liukenisin heti paikalla tästä luokasta, vajoaisin jo nyt hyvin aktiivisesti harjoittamaani toimettomuuteen ja voisin silti nostaa opintotukea?"

(Kaupan päälle otetaan vastaan myös mahdollisia aiheita englannin kurssin puheen pitoa varten ja esseen aiheita liittyen pahaan eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Ugh.)

"Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää
Paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä
joka hetki vaikka pään pois kääntää

Vaikka sulkisi silmät
kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo
vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"

On jo pitkä aika. Silloinkin oli keskiviikko.

"And the tears come streaming down your face
when you lose something you can't replace."

Muistin neulat ja lankaa. Muistin viedä kengät suutarille. Muistin miten veemäistä on sovitella farkkuja. Ja muistin farkut ostettuani, ettei niihin oikein olisi ollut varaa. Unohdin, että minun piti ostaa joko ihan tummattummat farkut tai sitten vaaleat. Muistin ostaa hiuspinnejä. Muistin käydä syömässä kun maha siitä jurnutti. Muistin, että unohdin säästöpossun. Unohdin, että huomenna on paneelikeskustelu. Unohdin puhelimen syönnin ajaksi naulakkoon takintaskuun. Unohdin myös olla siitä huolissani keskittyessäni syömiseen. Unohdin muualla ollessani ja muistin kotiin tullessani miten sotkuista täällä onkaan. Ja mieluusti unohtaisin tiskivuoren.

Tänään on haikailupäivä.

Sellainen, että voisin kuunnella putkeen kaikki mahdolliset mahtipontiset slovarit. Sellainen, että jaksaisin katsella tuntikausia vanhoja valokuva-albumeita. Sellainen, että hymyilisin surumielisesti omalle peilikuvalleni. Sellainen, että voisin lukea putkeen kerralla koko Sormusten Herra -trilogian ja Silmarillionin siihen päälle. Sellainen, että uppoutuisin pieniin muistoihin ja jumittaisin katseen yhteen pisteeseen näkemättä mitään. Sellainen, että tekisi mieli itkeä tihrustaa, vaikkei oikein tietäisi aihetta. Sellainen, ettei tietäisi onko onnellinen vai ei. Sellainen, että arkiset aikataulut ja suunnitelmat eivät jaksaisi kiinnostaa. Sellainen, että haahuilisin päivän läpi ja oikeasti muka nukkuisin. Sellainen, että liikkuisin hidastetusti paikasta toiseen päätymättä mihinkään.

Sellainen olo pitkästä aikaa, että voisi kaivata todellisuuspakoa. Osaankohan enää?

Viimeistä viedään.

Kahlasin läpi pitkästä aikaa kaunokirjallisen teoksen. Jospa se tästä lähtisi taas uuteen nousuun, tämä luku"innostus". Aivan täysi sivuseikka on mainita, että lukemani eepos on läpyskä, joka sisältää huimat 160 sivua isolla fontilla. Mutta alku tämäkin! Ja alkuun taitaa jäädäkin, veikkaan.

Nukuin päivällä makeammin kuin yöllä. Käsittelin usean viikon tauon jälkeen hiton pölyisiä froteita kahdeksan tuntia ja aivastelin. Ai että niitä riepuja olikin ikävä. Sisällä on liian kuuma juoda kahvia ja ulkona liian kylmää ja tuulista. Pyöräni tuntuu olevan kovin puheliasta sorttia päätellen siitä vikinästä, mitä se pitää jatkuvasti. Ja jos ei se vikise niin poljin naksuu ja renkaat rämisee kun ne on niin tyhjät. En omista jakoavainta tai muuta vastaavaa korjatakseni sitä uikutusta. Vasaran omistan kyllä. Ehkä kunnon paukautus tarkoin valikoituihin kohtiin tekisi terää. Tai sitten vaan roudaisin koko höskän ullakolle viidenteen kerrokseen ja antaisin pudota vapaasti. Free falling! Toisaalta taas se hemmetin rämiskä on kyyditellyt minun takamusta ja kaikkea muutakin siinä sivussa jo 11 vuotta. Olisinpa aika epäkiitollinen jos vaan mäiskisin sitä vasaralla.

Tässä mielentilassa yöksi töihin. Kuulostaa hyvältä. Never you mind, people. Antakaa minun höppänöidä rauhassa. Lupailee hyvää myös että tänään on äärimmäisen kömpelö olo. Tai pari viime päivää jo. Missasin yhden neljästä parvisängyn askelmasta ja tulin tyylikkäästi rämisten alas. Sängynportaiden kapuaminen on tuttua monen vuoden kokemuksella, ja liekö tuota tapahtunut ikinä ennen. Eikä edes ollut krapula-aamu. Muistaakseni.

Elämäni miehet toivat minulle värikkään kassin ja pakastimeeni marjoja ja kalaa.

Fazerin Lontoon rae -maitosuklaa on taivaallista. Maistakaa sitä.

Cynical bitch.

Hwwldflfwrtwntrldvrgnndnvrhdctlldtdnynndwldhvlstrmthrfrvryrgndwldmsshrsmch?

Ei päikkäreitä näin myöhään. Nyt on ihan vätys. Sitä paitsi ei päikkäreillä saa nähdä levottomia unia. Mutta Sivullisesta tulikin yllättävästi Keskeinen. Hurahtipa tämäkin päivä. Ja on ehkä hieman robottiolo, kaikkiin lihaksiin litratolkulla öljyä, kiitos.

En koe millään tavalla ylivoimaiseksi nousta perjantaiaamuna yhdeksältä, tiskata jumalatonta tiskivuorta, painua circuitiin puolenpäivän paikkeilla, mennä hikisenä klähmäkasana syömään ja tulla sieltä kotiin imuroimaan - ja jopa petasin sängynkin pitkästä aikaa ekan kerran taas kolmeen viikkoon. Mutta lukemisen aloittaminen on ylivoimaista. Miksi? Voi miksimiksi! On se kumma kun alkaa pilkkiä jo sarjakuvienkin ääressä, ajattelepa siinä sitten tenttikirjaa. Ja surullista, että nyt ei taitu oikein mikään romaanikaan. Mallikelpoinen kirjallisuudenopiskelija, kylläkyllä. Telkkarin ja tietokoneen parissa malttaa kyllä viettää aikaa säälittävän paljon.

Mutta jokseenkin huolestuttavaa on se, että vaikka keskiviikon jälkeen oli taas pyhää lupailua, ettei kyllä nyt ainakaan viikkoon baareilua saati kalsarikännejä, niin kummasti tuossa kahvikupposen ääressä sai taas pikkuruisen baarifiiliskipinän kehitettyä. Tämäpä vasta tervettä taas. Thank god viikonloppu menee töissä.