IRC-Galleria

Talvi on kylmä kun on yksinäinen. Heräsin tänään taas todellisuuteen siitä, että olen aika yksinäinen. Se oikein korostuu kun ei pääse tallille. Sellaiset puolet itsestäni, joiden olisin toivonut kadonneen, näkyvät koko ajan useammin. Auon päätäni kaikille, vaikka ei ole mitään sanottavaa. Peitän pahan olon muille ilkeilemiseen, vaikka en haluaisi loukata ketään. Loukkaan muita, ja olen entistä enemmän yksin.

En usko, että olen ainoa, jolla on paha olla, mutta silti on vaikea tunnustaa sitä. Toisia satuttaa helposti, mutta anteeksi pyytäminen ei ole yhtään niin helppoa. Hukkaan yhdet ystävät, etsin uusia tilalle. Niitä ei löydy, olen siis yksin. Puran kaiken, yksinäisyyden, turhautumisen, surun, johonkin, yleensä hevosen treenaamiseen, ja piiloudun kovalta todellisuudelta.

Jotkut käyttävät tilaisuutta hyväkseen, ja poistuvat takavasemmalle jättäen tyhjyyteen oman henkilökohtaisen aukkonsa. Toiset yrittävät olla lähellä, kysellä kuulumisia ja tarjoutua kuuntelijaksi. Yleensä juuri ne, joille en halua kaikkia asioita kertoa. Toiset eivät edes huomaa, että on jotain vialla, elävät vain omaan napaan keskittyen ihan tyytyväisinä. Kun viimeksi vajosin liian syvälle yksinäisyyteen, oli sellainen kiva tyttö, joka tarjosi kätensä ja nosti ylös. Nyt en tiedä miten käy, ehkä opiskelen insinööriksi ja keksin tikapuut.

En ole katkera, vaikka olen tietoinen kaikista niistä, jotka sujuvasti unohtavat. Se vain on niin, ja ymmärrän hyvin. Suutun vain itselleni, koska keräilen palkoja myös sellaisten ihmisten hengityselimiin, jotka eivät niitä ansaitse. Kiitos ja Anteeksi.