Hiffasin äsken taas vaihteeksi että oon ihan vitun yksinäinen nykyään. Ja elämä on niin jännittävää, että lähden aina välillä ruokakauppaan pyörimään että olisi edes jotain tekemistä...ja lenkkeilen fanaattisesti. Mutta oikeasti, jos (kuten tällä viikolla) Jaana ei käy täällä, puhun päivässä ehkä 1-2 kertaa yhtään kenellekään, ja silloinkin opettajalle tai muulle vastaavalle.
Päivät kuluu suunnilleen seuraavasti:
Herään aamulla(jos herään)ja nousen ylös, syön jotain, käytän koiran pihalla ja lähden kylälle. Puen siinä jossain välissä ja pesen hampaat myös. Ja ruokin koiran.
Kävelen Pysäkille ja vittuunnun silleen sopivasti että on suunnilleen tippa linssissä siinä vaiheessa kun kämmin Pysäkin portaita ylös. On hiki ja pierettää ja vituttaa. Ja sitten istun Pysäkillä ilman mitään järkevää tekemistä noin puoli kymmeneen asti, jolloin lähden syömään koululle. Inhoan sitä kävelemistä, koska aina on liian kylmä. Pitäisi hankkia toppatakki.
Pääsen koululle syömään, haen sapuskani, ja mikäli ainoa Alajärveläinen kaverini sattuu olemaan paikalla, juttelen sen kanssa jos sitä sattuu kiinnostamaan. Se tietysti vaihtaa pöytää heti kun sen muita kavereita istuu johonkin toiseen pöytään, ja lakkaa kuuntelemasta jos joku muu puhuu kesken mun puheenvuoroni. Inhoan tuollasta. No, kuinka vaan.
Sitten kävelen Pysäkille takaisin, ja istun loppupäivän ilman mitään järkevää tekemistä.
Lähden kotiin. Käyn ehkä ruokakaupassa matkalla. Se on muuten päivän kohokohta kun saa sämplätä ruokien kanssa.
Kotona sitten lenkitän koiraa, syön, jumppaan, kirjaan kaiken ylös ja odotan hartaasti iltaa ettei tarvitse keksiä tekemistä vaan saa alkaa nukkumaan.
Ja sitten makaan silmät auki ja valot päällä aamuyöhön koska en uskalla nukkua.
Ja sama alusta, viikko toisensa jälkeen. Vihaan tätä elämää. Mulla on kyllä joku hämmästyttävä lahja saada itseni kaikkiin persläpiin joita inhoan täydestä sydämestäni.
Angst.
