IRC-Galleria

Kun kuulee aseella ammuttavan lähellä, tilanteessa jossa ei pitäisi, ei pysty ajattelemaan mitään. Tahtoo vain juosta mahdollisimman kauas. Paeta kovempaa kuin jalat sallivat. Sitten kun on paennut, iskee epätietoisuus siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Onko ketään sattunut ja missä muut ovat? Ja kun tajuaa, että ihimisä on kuollut lähellä itseä aika sekä todellisuus sumentuu. Toimii vain kuten ensimmäiseksi mieleen tulee.

Ja kun viimein näkee ihmisiä peloissaan, verissään pakenemassa, kulkemassa laumassa eteenpäin vailla päämäärää, viimeinenkin pala mieltä irtautuu ruumiista ja ruumis toimii vain kuten muut ympärillä. Ja viimein kun mieli jälleen palaa ruumiiseen, ruumiin tajuttua olevansa turvassa, mieli ensimmäisenä etsii kaikki joista se välittää.

Ja sillä hetkellä kun tajuaa, että joku puuttuu, kokee kauheimman asian kaikista, tiedottomuuden. Kun ihmistä, josta välittää, ei löydäkään ympäriltään, eikä saa tähän yhteyttä, mieli näkee ensimmäisenä kaikista pahimman vaihtoehdon. Hetkellisesti pienet toivonrippeet kipunoivat alitajunnassa, mutta ne hiipuvat yhtä nopeasti kuin syttyvätkin. Ja kun viimein saa varmuuden sille, minkä on sisimmässään tiennyt jo pitkään, kaikki ympärillä romahtaa viimeistäkin pilaria myöten. Kaikki sisältä kovettuu, kunnes se murtuu, niin lujasti, että se järisyttää maata jalkojen alla. Ja vaikka se tuhannesti murtuu ja tuhannesti kovettuu, se tekee sen taas tuhannesti uudelleen, kunnes on täysin turta. Loppujen lopuksi on vain turtana kaikesta, ei enää reagoi.

Kun viimein tajuaa menetyksensä, tietää, että kaikki muuttuu. Ei mikään voi enää palata ennalleen. On vain ikävä.

Ville, me kaikki jäämme sinua kaipaamaan. Olit osa meistä kaikista, ja kun osa puuttuu ei kukaan enää ole ehjä.
Kiitos sinulle siitä kaikesta mitä saimme yhdessä kokea, nauraa ja keskustella. Vaikka olit kanssamme vain hetken elämässä, on se hetki tärkeämpi kuin tuhat iäisyyttä ja iättömyyttä yheensä. Kaipaamme sinua loppuun saakka. Lepää rauhassa, ainaan.