IRC-Galleria

Jätä minun mieleni rauhaan!
Siellä sinä pyörit,
kieput,
poltat
ja raastat,
etkä hellitä otettasi.

Aiotko edes tehdä sen?
Pääsisin vihdoin kivuistani,
tuskistani,
peloistani,
surustani
ja saisin lopulta jatkaa.

Naurat nurkan takana ivallisesti,
pilkallisesti,
alentavasti,
mielissäsi siitä kaikesta,
mitä sinä saat minut tuntemaan.

Minä tunnen sinun tuoksusi,
ihosi,
hengityksesi,
voimasi,
sydämesi kiivaat lyönnit,
jotka siinä hetkessä kuuluvat vain minulle.

Olet saanut minut heikoksi,
vahvaksi,
tyyneksi,
villiksi,
rakastamaan enemmän kuin koskaan,
ikinä tai milloinkaan.

Anna minun jo haudata,
surra,
huutaa,
itkeä
ja unohtaa sinun sydämesi.

Enne kun menit,
tunsin pusertavan piston rinnassani.
Musta kotelomekko päällä,
huudan eron tuskaa.
Seison paljain jaloin,
avoimin sydämin
kaikkien edessä,
tuntematta häpeää.

He saavat katsoa,
he saavat koskea,
ennen kaikkea:
he saavat tuntea.

ikäväni kaikuu holveissa,
jotka jo miltein raunioina
vajoavat maahan
kun minä huudan:
Älä mene! Ei vielä! Nyt ei ole aika!

Vajoan polvilleni,
anelen armoa,
ei vielä,
ei nyt.

-Aallonmurtajalla-


Kyynelten tulva,
ikäväni loppumaton,
suruni, niin rajaton.

Yksin itkien,
rämmin halki nokkosten,
ne polttavat,
mutta enää mitään tunne en.

Kuu on täysi,
meri tyyni,
hiljainen.
Jossakin laulaa kuoro joutsenten,
ne kertovat:
On aika katkasita virta kyynelten.

Köysi nilkkaan,
kivi toiseen päähän,
ei minusta taida edes kunnon muistoa jäädä.

Pian jalkani pohjan tavoittaa
ja joutsenten laulu korvistani pois katoaa.

Havaitsin muistavani paljon asioita. Nyt mun suhtautuminen mun muistiin on ristiriitainen. Haluaisin painaa delete-nappulaa ja unohtaa vaikka kaiken ja sitten rakentaa asioita uudestaan. Parasta kuitenkin olisi, jos saisin putsattua pöydän ja voisin jatkaa virheistäni oppineena ilman, että jonkinmoinen katkera kalkki hiertää vielä parantumattomissa haavoissa. Vai olisiko kaikkeen ratkaisu se, että tuntisin edes vähän vähemmän? Etten enää tekisi asioita niin sydämellä? Ei, se ei enää olisi minua. Satanen lasissa ja matka jatkuu kohti uusia seikkailuja. Just näin.

Se taisi alkaa siitä kun me kirmattiin tammikuun alussa lumihangessa paljain jaloin pitkin pihaa. Mun jalat ainakin jäätyi, siitä yhdestä pölhöstä mä en tiedä. Siinä me sit lämmiteltiin tovi jos toinenkin varpaitamme suihkun alla ja naurettiin vedet silmissä. Mä olin sanonut ettei se uskaltais ja se kehtasi väittää, et mulla ei ole pokkaa tulla perässä. No, sit me mentiin molemmat.
Jo ulkona mä olisin halunnut pussata sitä, mutta en uskaltanut. Olis sekin ollu näky.. Yks hujoppi ja toinen tämmönen persjalkanen, keskellä talvea lumessa paljain jaloin pussailemassa lumisateessa. Ehkä se ois ollu jopa romanttista.
Kun jalat oli sulateltu me makoiltiin sen sängyllä. 80 cm:n levyiseen sänkyyn ei oikein tahtonut mahtua, mutta kun tarpeeksi liki painautui, niin hyvin siihenkin sopi. Nauru vaihtui itkuksi kun se kyseli multa asioita, mihin en olisi halunnut vastata, mutta jokin mussa oli sitä mieltä, että nyt ois parempi puhua, koska kukaan muu ei välttämättä kuuntele.. Ketään muuta ei välttämättä kiinnosta niin aidosti kuin sitä. Mä en tiedä, oliko sen tarkoitus vaan lohduttaa, vai mitä, mutta oli motiivi mikä tahansa, ni ei se suudelma mua tietenkään ihan hirveesti haitannut.
Jäätiin sylikkäin makoilemaan ja katselemaan leffaa sen ja sen kämppiksen huoneeseen. Se leperteli mulle ja mä leikin pikkuista prinsessaa, joka tasan haluaa KAIKEN. Aamulla mä heräsin siitä.. Sen vierestä. Olin nukkunut paremmin kuin aikoihin.
Seurava päivä oli yhtä kysymysten tulvaa ja tenttiä. Kaikki halusivat tietää, mitä oli meneillään. Mä vaikenin ja hymyilin vain nätisti. Illalla kun oltiin melkein kaikki samassa tilassa, alkoi taas joku kysellä meistä. "No, ootteko te yhdessä?!" Mä nappasin poikaa kädestä kiinni ja vetäydyin ihan sen viereen.."Arvaa..?" Sen pojan kasvoilla oli hämmentynyt ilme. Myöhemmin se selitti, ettei kukaan ollut aiemmin noin julkisesti osoittanut tunteitaan. Katselin sitä huulet pyöreänä. Miksei? Noin loistava tyyppi.. Taisin olla myyty.

Muistan erään matkan.. kun istuin junassa, enkä ollut ihan varma, että mihin ihmeeseen matkani vie. Tuntui, että olisin ollut matkalla kotiin kauas pois. Vieressä tärisevälle kaverille matkamme kohde oli pikemminkin ahdistava. Minua vain nauratti, mutta onnistuin ainakin itse vakuuttumaan siitä, että koko juttu oli vallan mahtava.
Junassa istumisen jälkeen tärisimme hetken ulkosalla.. Haettiin kahvia, joka oli virhe; mua alkoi naurattaa vielä enemmän. Kaveri tärisi entistäkin holtittomammin. Bussissa en ollut aina ihan varma, pysyykö se neiti edes penkillä, vai tipahtaako se penkkien väliin. Yritin uppoutua lehtiin, mutta se vain höpötti kaikista maisemista ja siitä, miten hienoja juttuja matkan varrella oli. Mä en muista niistä oikein mitään.
Pienen ikuisuuden kestäneen matkan jälkeen päästiin pikaiselle tupakalle. Ulkona oli ihan hyytävän kylmä. Oltaisiin me toki voitu pukeutuakkin paremmin.. Olihan sentään ehkä talven kylmimmät päivät meneillään. Bussiin könyttyämme kahmin mukaan lisää lehtiä. Ulkokuori oli rauhallinen, mutta sisällä myllersi. Hetken jo epäilin, että olikohan tämä kuitenkaan ihan juuri sitä, mitä halusin. Hiljensin epäilyt ja löysin sisältäni lämpöisen ja turvallisen olon. Näin sen pitikin mennä.
Perillä kaveri kirosi oikein railakkaasti ääneen. Sitä vitutti, mutta samalla siitä paistoi läpi jonkinmoinen innostus. Koitin olla rauhassa, vaikka mieli teki ottaa jalat alle ja juosta bussin perässä niin kauas kuin pippuri kasvaa ja siitäkin vielä ohi. Tennarit kastuivat läpi kun marssimme lumessa. Kaveri kirosi edelleen ja mä koitin saada itseni koottua edes vähän.
Ovesta sisään ja rappuset ylös, soitettiin ovikelloa ja odotettiin hetki. Sisältä kuului lupaava kolina. Yritettiin pitää naamalla peruslukemat kun ovi avautui, mutta kun ovi aukeni ja törmäsimme ehkä yllättyneimpään ilmeeseen ikinä oli pakko revetä nauramaan.
Mä tietty hyppäsin heti syliin ja sain riittävän ison suudelman, jotta sain irrallaan sinkoilevat ajatukset takaisin kiinni ja yhteen kasaan. Marssin sisälle ja huokaisin kun pitkään kestänyt odotus palkittiin. Hetken päästä iski kuitenki shokki ja hämmennys. En hetkeen toviin puhunut sanaakaan. En ainakaan muista.. Katselin vain ympärilleni ja koitin löytää jonkin kohteen, jota olisin voinut jäädä tuijottamaan. Seinällä oli lippu, jossa oli kaunis nainen, jonka selkää koristi komeat tribaalit. Jäin tuijottamaan sen persettä. Se oli upea, juuri sellainen kuin pitikin.
Loput siitä reissusta on vain historiaa ja ihania muistoja, jotka pidän mielummin vielä ainakin hetken itselläni..
Takaisin Turkuun matkatessani olisin halunnut pysäyttää junan ainakin tuhat kertaa.. Olisin halunnut palata, mutta rakas ystäväni olisi varmasti pukenut minut pakkopaitaan, mikäli olisin siirtynyt ajatuksista tekoihin. Ehkä parempi, että pitäydyin ajatuksissani. Junasta noustessamme kello oli kaksi ja päivä oli tiistai. Kaksi tyttöä tallasi pitkin junalaituria humalassa hihitellen.

Ristiriitaiset fiilikset.. Elämä on melko mielenkiintoista. Joutuu tekemään päätöksiä ja isot päätökset ne vasta kivoja onkin. tai isot ja isot.. No henkilökohtaisesti isot päätökset, sanotaan vaikka niin.
Nyt taas pitää pohtia, että ketä sitä oikein tahtoo miellyttää? Mihin suuntaan pitäisi kumartaa ja mihin suuntaan näyttää persettä. On kaksi vaihtoehtoa: 1. Mä teen niin kuin mun halutaan/oletetaan/toivotaan/vaaditaan/määrätään tekevän. 2. Mä teen niin kuin musta tuntuu parhaimmalta/mä oikeasti haluan. Vaihtoehdosta kaksi saattaisi syttyä sota, niin kuin ensimmäisestäkin vaihtoehdosta. Kumpi on parempi: se, että vaihtoehdon 2 jälkeen leimahtaa välitön sota, joka kestää taatusti tasan niin kauan ku tilanne on päällä vai se, että vaihtoehdon 1 jälkeen kerään itseeni jonkun tovin patoumia ja kiukkua, joita höystän ahdistuksella ja katkeruudella ja sitten pärähtää käyntiin ehkä laadultaan 1000 kertaa pahempi sota, joka tosin suurella todennä'köisyydellä loppuisi joskus?
Kun vaihtoehdot on kirjoittanut ylös tuntuu ratkaisun teko täysin itsestäänselvältä ja helpolta, mutta asia ei ole niin. Aina on monta monessa ja asioilla on puolensa. Sitä tosin voisi sulkea silmänsä, korvansa ja sydämensä ja antaa vain asian olla, mutta se olisi urpoa toimintaa. Siitä se vasta pahin sota syttyisi, jos "ottaisi rennosti", eikä ajattelis asioita. Se oksettaisi jo minua itseänikin. Miksi haluaisin päästä helpolla ja "vaan olla"? Kuvottavaa.
Joskus asioiden jossittelu ja paapominen on varsin hauskaa, mutta nyt olis aika tehdä niille asioille jotan. Joissakin tilanteissa paras tapa ratkaista asia on heittää kolikkoa, joten ehkä minäkin teen nyt niin. Kruuna tuli.. Olisin halunnut klaavan.

Huh, mitäköhän säätöä vielä tulee vastaan?

Olen otettu.. Sain mielettömän hyvän arvostelun roolistani ja nyt olen hieman hämmentynyt. Pelkäsin, että Ansa lytättäisiin täysin, koska mielestäni Ansa edustaa juuri sellaista sihteeriä kuin leffoissa ja teattereissa yleensä sihteerit ovat; tyhmiä, flirttailevia ehkä jopa hieman säälittäviä. Siksi kehut kolahtivat ja lujaa.
Olen myös erittäin onnellinen, että Iines, eli Jenna, sai ansaitsemansa kehut teinitytön roolistaan. Se muija vetää hyvin. Juuri niin kuin kuuluukin, asenteella.
Nyt vietetään pientä breikkiä ja juhannuksen jälkeen taas jatketaan into piukassa.

Ihmisillä on vaikeuksia käsittää asioita.