Kerran oli olemassa Kuu. Se Kuu oli hyvin paljon sellainen kun ihmiset kuun tietävät ja tuntevat, kovasti samanlainen kuin muut kuut ja sillä kuulla oli paljolti ystäviä, mutta silti se tunsi olonsa kamalan yksinäiseksi, koska sillä kuulla ei ollut toista puolta. Se kuu loisti niin kovaa kuin pystyi, loi valoaan minne vain sai, mutta sitä ei kovasti riittänyt sillä se oli puolikas. asiassahan ei sinänsä olisi mitään erikoista jos näin olisi aina ollut, koska silloin se kuu ei huomaisi olevansa puolikas, ei tietäisi olevansa riittämätön. mutta aikaa sitten kuulla oli ollut toinenkin puoli, se oli ollut kokonainen. Se oli pystynyt valaisemaan vaikka minkä pimeyden, Se oli tuntenut itsensä täydelliseksi, sillä sitä se oli todella ollut.
Sitten, eräänä kovin tyhmänä, itseasiassa suorastaan infernaalisen idioottimaisena päivänä kuu oli äkisti menettänyt puolet itsestään, kuusta oli alkanut tuntumaan tyhjältä ja riittämättömältä. Kuu oli miettinyt mistä se olotila johtuu, mihin se puolikas on hävinnyt ja ennenkaikkea miksi.
Kuulle selvisi että se sai kaiken voimansa auringolta joka herkeämättä, yötä päivää ja tauotta paistaa möllöttää välimatkan päässä, luo kuun pinnalle valoaan ja antaa kuulle voimaa.
Nytpä Kuun ja auringon väliin olikin tullut hieman kuuta isompi, viehättävämpi, vaikutusvaltaisempi, jännittävämpi ja värikkäämpi pallero. Maa.
Kuu eli täysin maan varjossa, ei nähnyt vilaustakaan auringosta jonka maa kovin sujuvasti piti takanaan eikä antanut kuulle mitään mahdollisuutta näyttää, että Kuu olisi oikeasti ihan mukava kaveri ja pystyisi kovasti yrittämällä ihan samaan kuin maa.
Kuu alkoi vihata maata, Vihasi ja vihasi kokoajan vain enemmän, kunnes huomasi ettei tuosta vihasta ollut hyötyä, ei se saisi maata siirtymään auringon edestä. Aurinko se vain kiinnitti kaiken huomionsa maahan, ja kuusta tuli kylmä, harmaa ja autio, kuollut.
Kuu eli kaukana maasta ja Auringosta, kaukana siitä minkätakia oli viihtyisää loistaa joka kerta kuin se vain oli mahdollista. Kuu jatkoi sitä kunnes kuoli. Nykyään kuu, on yhä edelleen Autio, Kylmä, Harmaa ja Kuollut, mutta jostain se on saanut sieluunsa pilkahduksen aurinkoa, sillä Pieni kuunsirppi loisti eräs ilta taivaalla kun käväisin savukkeella.