IRC-Galleria

Sanotaan että parasta ja puhtainta taidetta syntyy tuskasta. Mielenkiintoinen ja ajankohtainen ajatus. Omasta puolestani voin sanoa että viimeinen pari vuotta olisi ollut taitelijan kulta-aikaa. Tuskaa olisi tarjolla ihan sankokaupalla ja kankaat eivät olisi riittäneet. Mutta tuskasta on myös ollut hieman yllättäenkin myös hyötyä. Se aika, mitä olisin niinkutsutussa "Normaalielämässä" viettänyt rehkimällä 8-4 duunissa vain palatakseni kotia katsomaan netflixiä, olen uiskennellut syvimmissä tunteen vesissä kuin koskaan aikaisemmin. Käsillä olleella ajallani olen seurannut nyky-yhteiskuntaa ja muun maailman menoa. Olen yrittänyt kaikin keinoin palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen ja pyytettömyyteen katsomalla ja lukemalla joitain historiamme uskomattomimpia ihmisiä ja urotekoja.
Kaikessa näkemässäni on yhteinen nimittävä tekijä. Se on sydämellisyys. Ominaisuus, joka on parasta aikaa katoamassa katukuvasta. Maailman ovat valtaamassa itsekeskeisyys ja ahneus. Juttelin hyvän ystäväväni kanssa lapsien saattamisesta tähän nykyiseen maailmaan ja molemmat olivat vankasti sitä mieltä, että suurin toive olisi jos lapsesta kasvaisi täydellinen kusipää. Sillä se tie on valittava, mikäli tässä maailmassa mielii nykyisellään pärjätä. Surullista. Kaikki se mitä minullekin on arvoista lapsena opetettu joutaa romukoppaan, sillä yrityksen hierarkiassa ei hyvillä käytöstavoilla tai empatialla pärjää. Oman edun tavoittelu, selkäänpuukottaminen ja säälimättömyys takaa uuden karhean BMW:n omakotitalosi pihalle.
Mutta, jotta tosiasia ei unohtuisi, näin on ollut aina ja tulee aina olemaan. Jotta voit tehdä rahaa, sinun on tehtävä tulosta. Siinä kohtaa kaikki keinot ovat sallittuja. Ehkä eniten siinä itseäni riepoo se, että haikalat liituraitapuvuissaan eivät edes häpeä tekemäänsä tai tunne minkäänlaista myötätuntoa kun 300 työntekijän vaneritehdas suljetaan "tuotannollisista syistä". Suomenkielellä se tarkoittaa "Tekee tämä pulju rahaa, muttei tarpeeksi ja riittävän nopeasti". Meneillä oleva lama on tehnyt järkyttävän määrän tuhoa ympäri suomea. Ja vakuuttelee talousasiantuntijat ja kansanedustajat mitä muuta tahansa, ei tulevaisuus kovin valoisalta siltikään näytä.
Jos tähän muutosta haluaa, se muutos pitää lähteä meistä. Ihmisistä.

Joka neljäs vuosi valitaan 200 muutoksen sanansaattajaa ja sinisilmäisesti oletetaan että tämä on nyt se porukka joka laittaa suomen kuntoon. Mutta onko todellakin niin, että tämä pieni 200 ihmisen joukkio on täydessä vastuussa 5 miljoonan ihmisen kansasta. Kuuntelemme silmät ja korvat tarkkana minkälaisia suunnitelmia kukin puolue on linjaamassa ja olemme valmiita oitis barrikaadeille mikäli päätökset koskettavat negatiivisessa mielessä meitä. Joskus syystä, joskus syyttä. Fakta on kuitenkin se, että suuria päätöksiä on tehtävä ja aina se on valitettavasti joltakin pois.

Ja jotta asiat menisi vieläkin haastavammiksi, on apua turha odottaa rajojen ulkopuolelta. Mistä ottaa mallia kun kaikkialla maailmassa painitaan samankaltaisten tai vielä suurempien ongelmien kanssa. Tämän todetakseen ei tarvitse kuin seurata uutisia yhden viikon ajan. Kouluammuskeluita, itsemurhapommittajia, ihmisoikeusrikkomuksia, seksuaalinen hyväksikäyttö. Kaiken näköinen ja muotoinen väkivalta. Ja se näkyy jokapäiväisessä uutismassassa kirkkaimpana. Media on haaskalintuna yhden aikakautemme suurimman ruumiin kimpussa. Ja suotakoon heille se. Jostain leipä on tienattava. Mitä raflaavampi otsikko, sitä varmempi klikkaus. Traagiset ja surulliset uutiset ovat uutistoimistojen tilipäiviä. Olen joskus haaveillut toimittajan urasta, mutta miettiessäni nykyistä mediakulttuuria en usko, että selviäisin sen raadollisuudesta. Mietin tässä vain, että kuinka suuri vaikutus negatiivisten uutisten tulvalla on yleisesti ihmismieleen. Voisi sanoa kävellessään kadulla vaikutuksen olevan hyvinkin ilmeinen. Ei meidän katajainen kansa koskaan varsinaisesti ole purskautellut tunteitaan estoitta arkielämässä, mutta nyt apatia on ottanut puristukseen viimeisenkin positiiviniilon.

En ole hippi. En ole anarkisti. En ole kommunisti. Minunkaltaista ihmistä on aika vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Mutta jos jollain tavalla haluaisin itseäni kuvailla niin olen tavantallaaja, jolla on liikaa vapaa-aikaa käsissään ja joka tykkää maalata taivaanrantaa isolla pensselillä. Ja tiedän, en vain usko, että minunkaltaisiani ihmisiä on täällä pohjolassa suuri joukko. Saamatta ääntänsä kuuluviin. Huutamassa tyhjyyteen.
Joka päivä toivoisin että kuin taikaiskusta kaikki ongelmat katoaisi kuin Jyrki Katainen brysseliin. Se ei silti taida olla realismia, mutta jokin asia elämässä pitää ajaa eteenpäin. Usko ihmiseen, usko huomiseen.

Sanojen helinää. Pelkään.