IRC-Galleria

Tähän on tultu. Kello on tätä kirjoittaessa 1:18. Lauantai-yö. Sijainti: Kotisohva. Villinä nuoruusvuosina tämäkin miesrohjake mennä viipotti alapään toimiessa navigaattorina jokaiset kotikylän kotibileet ja mytkeet. Täysi-ikäisyyden koittaessa siirryttiin naapurin lissujen ja irmelien kotisohvilta paikalliseen ravitsemusliikkeeseen nauttimaan liian suuria määriä ohrapirtelöitä. Ystävällisen järjestyksenvalvojan naputtaessa valomerkkiä alkoi tutka etsimään mahdollisia jatkopaikkoja, eihän ilta voi vielä päättyä. Ja taas sunnuntai-aamuna herätään kissanpaskan makuun ja koiperhosten syömä lompakko on koluttu kirjastokorttia myöten tyhjäksi. Seuraavat tunnetilat tulevat järjestyksessä: 1.Morkkis 2. Ilo 3. Suru 4. Isompi morkkis. 5. Vannominen kaikkivoivan luojan edessä etten juo oikeasti enää koskaan.
Vaan niin arki meni kuin kolisten ja koitti perjantai. Ja taas mentiin. Vuokaaviota noudatettiin täydellisesti, ilman poikkeuksia.

Nyt olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan itseni kanssa. Olen mennyt jo laskuissa sekaisin monettako viikonloppua vietän rauhallisesti kotisohvallani seuraten tv-sarjoja ja nautin hyvällä omallatunnolla pari keskiketterää. Mutta onhan se myönnettävä että sitä renttuilua on jäänyt kaipaamaan. Enkö siis olekaan tosielämän Peter Pan, vaan kasvoin kaikkien epäilyksistä huolimatta, aikuiseksi.

Vitut, tämä on jokin ohimenevä vaihde. Pakko olla.

Eksentrinen lauantain tervehdys teille kaikille! Tätä kirjoittaessa olen todellakin nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta ja kirkan tuotantoa, mutta mikäs sen parempi hetki onkaan pistää aivonystyrät liikenteeseen ja riipaista pienimuotoinen monologi ihmismielestä.

Olen luonteeltani yliajattelija. Analysoin tilanteita aivan liian usein ja aivan liian pitkälle. Tästä johtuen mietin myös kännipäissäni täysin turhia asioita yleensä vaatimattomalla menestyksellä. Mikä meitä ihmisiä ajaa tekdemään/sanomaan asioita? Mikä on se voima, joka meitä ohjaa tekemisissämme? En ala väittelemään uskonto-ihmisten kanssa kaikkivaltiaasta. Se suo on syvä ja loputon. Mutta jokin meitä ajaa eteenpäin. Jokin syvillä sisimmässämme sanelee elämäämme loputtomasti filminauhana. Eilen TV2 esitti elokuvan Butterfly efect, joka ei sanomaltaan varmasti poikkea kaukaa todellisuudesta. Jokaisella teollamme on merkitys. Jokaisella valinnallamme muokkaamme omaa tulevaisuuttamme. Ja muuta loputonta elämänpolku-jargonia. Se ei silti vasta kysymykseeni. Miksi emme tee, niinkuin ajattelemme, vaan teemme niinkuin parhaaksi näemme.

Jotta sekavasta monologistani saisi jotenkin kiinni, puran sen käytännön esimerkkinä näytille.

Tunne on tila jota pyrimme hallitsemaan. Mutta mistä sen tietää, koska tunteelle kannattaa antaa tilaa? Milloin kannattaa ajatella järjellä, milloin sydämellä? Tämä dilemma varmasti askarruttaa ihmisiä päivittäisessä elämässä lukemattomia kertoja elämämme loppuun saakka. On ihmisiä, jotka elää katkeruudessa koko elämänsä. Toiset ovat kiikkutuolissa murehtijoita. Mitäjos-ihmisiä. On myös yksilöitä jotka eivät kadu mitään elämässään tehtyjä valintojaan, mutta tuntevat silti piston sydämissään. Ja osa on teinivuosiltakin tuttuja whatever-tyyppejä. Mikään ei tunnu missään. Kaikki on merkityksentöntä. Elät, löydät elämästäsi puuttuvan mustan aukon täytteeksi jonkin substanssin ja kuolet. Mutta kaikkea tätä säädellään tunteella. Vain ja ainoastaan tunteella. Rationaalisuus on ihmisille vieras käsite. Myös minulle. Kun tulee paikka ajatella järkevästi tai sydämellään, sitä ihminen automaattisesti valitsee sydämensänsä.

Ehkä siinä piileekin elämän rikkaus. Ihminen on, eli se ajattelee. Se pohtii, tuumii, mietiskeee ja ajattelee elämänsä loppuun saakka. Mutta siltikin lopputuloksen määrittää se pienoinen, hento painallus rintalastan alla.

Ajatukset sekavia, mies selvä.... ainakin melkein.