IRC-Galleria

Tänä päivänä, 14 vuotta sitten syntyi maailmaan pienen pieni pallukka silmät kiinni ja vikisten. Uusi ihmeellinen maailma oli ympärillä, eikä oikein tienny mitä tehdä tai miten päin olla. Emon lämpö ja turva oli kuitenkin tuttu ja siinä oli hyvä olla. Joka päivä uutta oppien hän tallusteli pitkin tuota valtaisaa tilaa, johon hän oli ilmestynyt. Välillä paikalle ilmestyi enemmän noita kummallisia pitkiä kahdella jalalla kulkevia eläimiä, jotka aluksi näyttivät tulevan syömään hänet. Vaan ei aikaakaan, kun pallukka jo huomasi, ettei näissä olekaan mitään huolta ja kiintyikin suunnattomasti eräällä kerralla yhteen kävijään. Osoitti suurta innokkuutta, reippautta ja ehkä jopa rakkauttakin.

Pari kuukautta siitä hetkestä pallukka matkasikin jo kohti tuntematonta isossa ja pelottavassa härvelissä, jota kuuli ihmisten myös autoksi kutsuvan.

"mikähän ihme tämä oikein on", ihmetteli pallukka, mutta sai pian huomata, että tuo liikkuva laatikko on ihmisille täysin normaali ja jokapäiväinen ihmetys. Kun kerta ei hekään sitä pelkää, niin ei hänenkään tarvitse.

Perillä kun auton seinä aukesi, koitti uusi ihmetyksen aihe! Jotain kummallista valkoista ainetta ympäriinsä... ja hyi, vielä kylmääkin! Jalat ilmassa villisti sätkien vietiin pallukka sylissä sisälle taloon. Tällaisessa talossa pallukka olikin jo ollut siellä mistä oli tulossa.

"Tuttu juttu", ajatteli pallukka, tepasteli miehen elkein eteisestä sisälle ja lirautti pienen ujopissan suoraan nojatuolin juureen. "Kappas, palvelu pelaa" tuumi hän, kun ei sekuntiakaan ja jo oli rätti viuhumassa siivotakseen jäljet. Pian kuitenkin selvisi, ettei ollut lainkaan toivottavaa lirautella täällä sisällä ja niin pallukka oppikin yllättävän nopeasti ilmaisemaan halukkuutensa siirtyä ulos. Häveliäskin tuo pikku pirulainen oli; jos ovelle jäätiin odottamaan, niin pisut piti mennä joko tekemään nurkan taakse tai tuijottaa niin pitkään, että ovella käännyttiin selin. Näin oltiin opittu sisäsiisteiksi ja se, että aina sai näin toimiessa jotain vallattoman hyvää keittiöstä.

Pallukka oli myös näiden pitkien ja usein hyvin samanlaisten päivien aikana oppinut, että jokin "Nelli" sana oli kuin juuri hänelle tarkoitettu. Se sanottiin usein eri äänellä ja ilmeisesti hänen odotettiin tekevän jotain. Meni hetki pallukan kokeillessa eri asioita, mitähän häneltä mahdetaan odottaa, kunnes huomasi että riittää kun vain tulee sanojan viereen. Mikä parasta, tästäkin pienestä asiasta sai rapsutusta juuri siitä korvan takaa, mistä Nelli niin rakasti.

Vielä muutama kuukausi sitten Nelli ei tiennyt yhtään, mikä häntä odottaa tulevaisuudessa. Mutta nyt täällä uudessa paikassa, missä hän saa huomiota, rakkautta ja hyvät oltavat, hän tajusi olevansa tavallista erikoisemmassa paikassa. Miksiköhän sitä voisi kutsua?

"Koti, sehän se on", tuumi Nelli ja käpertyi omalle sängyllensä naulakon alle tyytyväinen hymy kasvoillaan...