IRC-Galleria

Tänään tulee kuluneeksi vuosi pienen pallukkani pois lähdöstä. Yleensä kirjottaminen on ollu helppoa ja teksti tuntuu kuin tulevan itsestään ajatuksista... vaan ei nyt. Kirjottaminen ei luonnistu, ajatukset ei pysy kasassa ja sormet naputtaa pöytää hermostuksissaan.

Muistin tämän päivän merkityksen tänään ajellessani töistä kotiin päin. Mieleen tulvi muistikuvia siitä, miten kaikki oli käynyt. Eipä aikaakaan, kun ensimmäinen kyynel vierähti silmäkulmasta, mutta en antanut sen häiritä, vaan painoin vetistelyn pakolla sivulle. Olin rauhallinen ja tyytyväinen, kun huomasin jälleen kuinka voin hallita itseni.

Sen kylläkin tietää, kun on jättänyt käsittelemättä jotain ja se tuntuu vain koputtelevan tuolla taka-alalla jossain. Se ei häiritse eikä vaikuta mihinkään, mutta sen tietää olevan. Näin tämäkin... joten se piti käydä läpi. Istuin Nellin omalle paikalle naulakon alle ja annoin ajatusten viedä. Näin Nellin pienenä juuri kävelemään oppineena, näin ensimmäisen kepin hakemisen, näin sen seurallisen virnistyksen kun Nellille puhui.

Jotain piti tehdä; otin Nellin remmin naulasta, siitä naulasta mihin se vuosi sitten jätettiin viimeiseksi jääneen lenkin jälkeen, ripustin remmin niskan taakse, kuten aina lenkille lähtiessä ja lähdin kävelemään jo niin tutuksi tullutta ulkoilureittiä. Leikkikentällä näkyi tuttu penkki, johon istahdin. Aikani ihmettelin ja viskoin jaloista löytyneitä keppejä ympäri nurmikkoa. Nelli olisi ollut aivan kahjona keppien perään, enkä voi kieltää etteikö mulla olis ollu hauskaa :) Tämä on minun tapani kunnioittaa Nellin muistoa; ei kukkia tai kynttilöitä, vaan jotain mikä säilyy varmasti muistissa. Ensi vuonna tulen varmaankin tekemään myös jotain, kuin Nelli olisi mukana. En usko, että mitenkään muuten saisin elävämmin koettua Nellin läsnä olon.

Näin tänään, elämä voi jatkua tuttua rataansa...