Teen tämän koirani, Nellin, eilisen nukahtamisen tähden.
Eilen keskiviikkona palatessani Sappeen kaudenpäättäjäisristeilyltä oli isä ja Margit tullut mökiltä. Nellin tilanne oli kuulemma yhden yön aikana muuttunut huonompaan. Tiistaina Nelli oli ollut vielä valpas, aina valmis leikkimään ja lähtemään mihin ikinä sitä isä olikaan menossa... keppi mukana, totta kai :)
Tullessani kotiin näki jo valmiiksi, että Nellin oli väsynyt. Ei väsynyt niin kuin illalla nukkumaan menessä on väsynyt, vaan väsynyt, kuin tietäen että kohta on vihdoin oikea aika lähteä. Kiitos siitä, että sain saattaa ainoan todellisen rakkaani matkalle. Sain viedä Nellin omalle paikalleen, sulkea syliini, hyvästellä ja kuunnella kun hengitys lakkasi. Perheen kesken aina toivottiin, että lähtö olis kunniallinen ja rauhaisa, juuri sellainen se olikin. Kärsimystä, kipua tai mitään ikävää ei Nelli näyttänyt tuntevan. Kiitos siitä, että jaksoit Nelli vielä kotiin asti näkemään minutkin ja teit lähtösi sinulle kuuluvalla arvokkuudella. En voi kuin edelleen ihmetellä sinussa koko elämäsi ajan näkynyttä viisautta.
Vasta tässä vaiheessa sen tietää, kuinka paljon jostakin on välittänyt, kun koko se rakkaus ja välittäminen painaa täydellä teholla, kaikella voimalla tuolla jossain sisimmässä. Sinä, joka ajattelet lukiessasi tätä "sehän nyt oli vain koira, lemmikki, kotieläin, mikävaan"... sinulla ei ole koiraa! Jos on, se on mitätön sinulle, korkeintaan kotieläin, jaloissa pyörivä karvakasa, etkä voi koskaan ymmärtääkään tätä. Onneksi olkoon, et koe samoja tunteita ennen kuin sinulle oikeasti tärkeä lähtee. Isäsi, äitisi, siskosi... Kun se aika koittaa, tulen kysymään "miltä nyt tuntuu" ja silloin tiedät tasan tarkkaan miltä minusta tuntuu...