Katsottiin muutama albumi vauvakuvia lävitse. Olin pienenä aika hirviö.
Syntyessäni minut kiikutettiin heti hoidettavaksi koska olin aivan sininen, napanuora oli kiertynyt kaulani ympärille ja keuhkoni olivat täynnä limaa ja lapsivettä, joten en voinut hengittää.
Hymyilin paljon ihan pikkuisena. Hymy oli ensimmäisiä eleitäni.
Kävelemään opin noin vuoden vanhana. Otin ensin kolme askelta, hämmästelin hetken, sitten kuusitoista, ja sitten jo juoksin. Äiti sanoi että osasin juosta takaperin ympyrää ennenkuin kävellä eteenpäin.
Mainittakoon myös, että olin aivan tohjona jo ennenkuin osasin kävellä, koska konttasin niin kamalaa vauhtia että kompastuin omiin käsiini ja olin turvallani lattialla tai nurmikolla huuli auki ja nenä verta tursuten.
Äiti osti minulle turvakeinun sisälle. Se kuitenkin otettiin pois tapauksen jälkeen, kun äiti oli kääntynyt minuun selin vain hetkeksi ja sillä aikaa olin kiepauttanut itseni roikkumaan keinuun ylösalaisin.
Minulla oli talutusvaljaat. Kukaan ei pysynyt perässäni, joten olin hihnassa.
Kävin myös aika ajoin raatelemassa kukkaset penkistä. Sen lisäksi saaliikseni joutui äidin Aku Ankka -pokkarikokoelma.
Tykkäsin myös juosta sisällä pahvilaatikko päässäni kunnes törmäilin seiniin niin että oli pakko lopettaa.
Minä: Nii, ku sä oot tollanen vammanen lapsi!
Riikka: ... En mäkään kuule pidä kovin järkevänä tyyppiä joka juokseen pahvilaatikko päässä pitkin taloa.
Minä: No... vittu.