Tuntuu nimittäin siltä, että olen hyvin pitkälti tämän kyseisen harjoituksen ansiosta oppinut hyväksymään ja sietämään itseäni sellaisena kuin olen. On ollut myöskin aika hienoa huomata, kuinka järisyttävän mahtavalta elämä tuntuu, kun suojamuurit alkavat antaa entistäkin enemmän periksi. Vaikka asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat luonnollisesti tuntuukin paikoitellen kivuliaalta, niin tämä on pieni kärsimys verrattuna jatkuvan itsensä kusettamisen aiheuttamaan turhautumisen tunteeseen. Lopullisena tavoitteenani taitaapi olla... hmm... varmaan juurikin asioiden näkeminen sellaisena kuin ne todella ovat! Heh, taisinkin samaan syssyyn löytää elämälleni tarkoituksen, sikäli kuin sellaista nyt on olemassakaan. :)
Hyvvöö kesää!
edit: Tuon tavoiteosion olisi voinut kyllä jättää pois.