IRC-Galleria

Tee tämä päivän sisällä niin unelmasi toteutuvat viikon sisällä !

Luotatko liian helposti ihmisiin ? - Jooo 8(
Uskoitko viisi vuotta sitten että elämäsi olisi tälläistä nyt ? - en
Mihin vuoteen haluisit palata ? - viime vuoteen
Onko hyvä olo ? - ei
Itketkö usein ? - j00
Oletko puhelias vai ujo ? - puhelias ja myös ujo jos en tunne ihmistä
Näytätkö usein tunteesi muille ? - e
Onko sinulla yhtään ystävää joka on AINA tukena ja turvana ? - kyllä kai ehkä luulisin
Ketä halasit viimeksi ? - Ellua
Oletko rakastunut ? - j000
Oliko jännittävä kysely ? - siis sika jännittävä

Mitä näistä haluaisit tehdä minulle?

1.Suudella
2.Halata
3.Raiskata
4.Tavata
5.Kätellä
6.Jutella
7.Antaaa kielari
8.Mennä pikapanolle
9.Harrastaa suuseksiä
10.Nauraa kanssani
11.Olla hyvä ystävä
12.Haistattaa vitut
13.Kysyä alatko seukkaa
14.Mennä treffeille
15.Sanoa ”Rakastan sinua”

emetintatti sanoo:
apuva mulle on tullu ylipaljon pisamii 8(
Heidi on jeesus sanoo:
mitä ne on ?
emetintatti sanoo:
etsä tiedä ? xD
Heidi on jeesus sanoo:
no tiedän
emetintatti sanoo:
aijaa
mitä ne sit on???
Heidi on jeesus sanoo:
ne on sellasii täplii naamas niinko peppi pitkätossulla

Seison keskellä hiekkatietä. En tiedä minne olen menossa. Voisin kulkea määränpäähäni, mutta en ole varma, jaksanko sinne asti. Sydän painaa liikaa. Se on taakka, josta ei kuitenkaan voi luopua. En voi lahjoittaa sydäntäni pois, sillä sinä ehdit viedä sen mukanasi. Miksi otit sydämeni, muttet minua?

Huokaan raskaasti ja kävelen eteen päin. Minun on pakko, takaisin en voi kääntyä, en enää koskaan. Tiedän, että siellä olisin turvassa, mutta kiusaus kasvaisi pian uudestaan ja avaisin valkoisen oven, lähtisin tielle ja miettisin, kuljenko loppuun asti, vai palaanko takaisin. Ja loppujen lopuksi - käännyin takaisin kuinka monta kertaa tahansa - viimein kulkisin loppuun, enkä palaisi takaisin. Kuten et sinäkään.
Kylmä syystuuli lennättää mustia, olkapäiden yli kasvaneita hiuksiani mukanaan. Silloin tällöin vesipisara tai pari putoaa niskaani. Musta, pitkä nahkatakki laahaa maata ja sen helmat likaantuvat nopeasti. En välitä. Synkkä taivas kohoaa ylleni ja tuuli yltyy ja hiukseni ovat pian takussa, mutten välitä siitäkään. Ainoa asia, jota ajattelen, on synkkä lampi muutaman sadan metrin päässä.

Meillä oli... En osaa sanoa mitä, mutta sitä jotain. Sitä, josta tehdään lauluja ja runoja. Me olimme löytäneet sen. Kukaan ei voinut lannistaa meitä, meitä ei voinut voittaa, ei kahlita tai hallita. Me omistimme maailman. Suurikin vastarinta oli vain hento korsi elämämme tiellä ja talloimme sen helposti. Yhdessä.

En tiedä mitä rakkaus on, mutta tätä kai. Olimme yhdessä, välitimme toisistamme enemmän kuin voin kuvitella. Olisimme uhranneet elämämme toisen vuoksi. Miksi sitten kävi näin? Miksi petit minut? Miksi jätit yksin? Saatoimme todella luottaa toisiimme. Voitimme vaikeudet ja seisoimme ylväinä, yhdessä. Silloin, kun minulla oli vaikeaa ja vanhempani kuolivat, otit minua kädestä ja suutelit. Kerroit, että kaikki kääntyisi paremmaksi, lupasit, ettet koskaan hylkäisi minua. Miksi valehtelit? Minä todella luotin siihen, ettet jättäisi minua yksin tähän kylmään kaupunkiin!

Raivon kyyneleet pyrkivät silmistäni märän hiekan rahistessa jalkojeni alla. Pudistan päätäni ja pyyhin silmiäni vimmatusti. Enää en itke. Aikuinen mies, enkä mitään muuta tehnyt viime päivinä kuin itkenyt. Sen piti loppua, se ei ollut sopivaa. Jo nuoruudessani olivat aikuiset sanoneet itkemisestä. Isäni sulki minut kellariin aina kun uskalsin itkeä. 'Mies ei itke', hän oli sanonut ja nuo sanat kummittelivat mielessäni. Samassa muistan, kuinka silitit poskeani ja kerroit, että minulla oli lupa itkeä. Uudet kyyneleet tulvivat poskilleni, enkä yritä estää. Miksi välittäisin siitä, mitä isäni aikoinaan sanoi? Miksi välittäisin hänen kielloistaan, kun sinä kuitenkin annoit aina luvan?
Kävelen mietteissäni tietä pitkin. Ohitseni ajaa auto, täynnä nuorisoa. Musiikki huutaa ja kuulen solvauksia heidän ajaessaan ohitseni. Joku heittää kaljatölkillä minua. En väistä, vaikka ehtisin helposti. Jos olisit vierelläni, ottaisin tölkin ilmasta kiinni, ettei se vain osuisi sinuun ja satuttaisi sinua. Nyt millään ei ole mitään väliä. Annan tölkin osua kylkeeni, josta se kimpoaa heinikkoon. Huokaan raskaasti ja astelen leveälle sivutielle. Poliisiauton renkaanjäljet väkyvät yhä mutaisessa maassa, kuten myös useat jalanjäljet.

Hymyilen vaisusti. Tätisi tuli paikalle piikkikorkoisilla kengillä, jotka upposivat syvälle mutaan. Hänkään ei välittänyt. Menomatkalla hän tahtoi vain nopeasti nähdä sinut. Saada varmistuksen siitä, oliko se totta. Paluumatkalla hän ei välittänyt. Hän vain käveli eteen päin mitään näkemättä, silmät kyynelistä sumeina. En minäkään välittänyt. Mustissa nahkasaappaissani on yhä kuraa siltä reissulta. Kaverini sanoivat useasti, että ne olisi pitänyt pestä. "Miksi?" kysyin heiltä aina. Niin, miksi? Kengät likaantuvat aina uudelleen, niiden peseminen ei tuo sinua takaisin.
En ole koskaan ollut itsetuhoinen. En ole koskenut veitseen sillä ajatuksella, että viiltäisin punaista elämänvirtaa helmeilevän haavan käsivarteeni. En koskaan syönyt ruokaa vain, koska tahdoin oksentaa sen taas ulos ja nääntyä. En ollut sellainen.
Mutta olithan sinäkin ennen elossa...

En saattanut satuttaa itseäni, sillä silloin sinun olisi pitänyt auttaa minua. Ei. Minä tahdoin aina olla kunnossa, jotta voisin auttaa sinua, jos minua tarvitsisit, minun oli pakko pysyä kunnossa.

Aivan, minä en ollut itsetuhoinen. Sinusta en tiedä. Joskus aamiaispöydässä saatoin nähdä yötunikasi lyhyiden hihojen alta hentoja viiruja, kuin viiltelyjälkiä. Näin ne myös suihkussa ja illalla, kun menimme nukkumaan. Rakastellessamme, jos tartuin liian rajusti kiinni käsivarteesi, älähdit kivusta tai purit huultasi. Päästin nopeasti irti ja taas kerran kysyin, mitä sinulle on tapahtunut. Et koskaan kertonut, sanoit vain, ettet tahtonut puhua siitä. Hyväksyin selityksesi. Nyt kadun sitä. En olisi saanut luovuttaa, minun olisi pitänyt kysellä enemmän, pakottaa sinut kertomaan.
Miksi teit niin? Oliko se avunhuuto? Oliko se merkki, joka minun olisi pitänyt nähdä? En ymmärrä. Sinä pelkäsit kipua. Miksi sitten teit niin? Vai halusitko rankaista itseäsi? Ehkäpä ajattelit, että sinun on oikein tuntea kipua, että olisit ansainnut sen. En tiedä, ehkä. Vai helpottiko se sisäistä tuskaasi? Unohditko surusi keskittyessäsi käsiisi? Emme jutelleet siitä tarpeeksi, minä luovutin, en kysellyt enempää.

Potkaisen vihoissani kiveä, joka osui tielleni. Se lennähtää kanervikkoon potkuni voimasta ja linnut lennähtävät taivaalle, paeten minua ja remuamistani. Yleensä tämä metsä on rauhallinen. Täällä ei kulje juurikaan ihmisiä, ehkäpä pari sienestäjää viikossa, siinä kaikki. Me olimme täällä usein, varsinkin talvella. Täällä oli rauhallista ja saimme jutella hiljaisuudessa. Kukaan ei heitellyt solvauksia ulkonäöstämme, kuten kaupungilla. Viis siitä, kuinka monta lävistystä meillä oli, viis siitä, kuinka hiuksemme olivat, tai miten pukeuduimme. Sillä ei ollut väliä. Täällä olimme samalla tasolla koko maailman kanssa, tämä oli meidän pakopaikkamme.

Kuljen vielä vähän matkaa ja polku kapenee. Muistan, kuinka poliisiauto ja ambulanssi täytyi pysäköidä tänne, ja loppumatka täytyi kulkea patikoiden polkua pitkin. Siirryn nyt tuolle polulle ja huokaan raskaasti. Muistan, kuinka viime keväänä, vuosipäivänämme, kuljimme tätä polkua pitkin lammelle. Pidit lammesta paljon. Se oli hieman likaisempi kuin meri, tietysti. Sen pinnalla kellui kuolleita lehtiä ja joskus hyönteisiä. Silti rakastit sitä! Se oli tämän rauhaisan seudun keskus - meidän linnoituksemme muuta maailmaa vastaan. Jos paikalle sattui eksymään joukko nuoria, humalassa könyäviä teinejä, saimme piiloutua lammen vieressä kasvavaan pajukkoon. Odotimme siellä käsi kädessä, kunnes rauha oli palautunut. Vältyimme useilta kommenteilta, jotka olisivat tylysti väittäneet, että palvoimme Saatanaa ja hakkasimme vanhuksia.

Normaalioloissa olisin jäänyt lammenrantaan seisomaan ja valmistumaan mahdolliseen taisteluun, mutta sinun vuoksesi nielin ylpeyteni ja piilouduin. Riidan haastaminen oli typerää, enkä tahtonut, että joutuisit katsomaan tappelua. Siispä kyykistyimme pajukkoon ja sammutimme valot taskulampuistamme. Odotimme hiljaa. Sinä yleensä istuit sylissäni ja minä kiersin käteni suojelevasti ympärillesi.
Huokaan taas. Olen saapunut tämän lammen rannalle. Poliisien eristysnauhat on korjattu pois. Miksi ne edes olivat siellä? Ei täältä mitään löytyisi, se oli itsemurha, ei tutkiminen tuo sinua takaisin. Pensaikon juurella on vielä kynttilöitä, jotka ovat sammuneet tai palaneet loppuun. Palaneet loppuun, kuten sinäkin. Lasken kynttilät nopeasti. Osa on vanhemmiltasi, osa sukulaisiltasi. Tätisi toi kynttilöitä peräti kaksi. Kynttilöitä on lisää polun toisella puolella. Ne ovat ystäviltä, eikä niitä ole kovin montaa.

Minä en jättänyt kynttilää.

Kaivan nahkatakkini taskusta pienen, punaisen kynttilän ja sytkärin. Sytytän langan ja katson, kuinka liekki lepattaa syksyisessä iltatuulessa. Asetan sydämen muotoisen kynttilän keskelle polkua. Jos joku kävelisi siitä, eikä katsoisi alas, saattaisi hän hyvinkin talloa pienen sydämen ja murskata sen mudan sekaan. En välitä. Kaikki on murskana jo muutenkin. Mikään ei ole pysyvää.

Huokaan jo ties kuinka monennen kerran. Katson lampea, jonka tumma vesi seisoo paikallaan. Pinta väreilee ja kannattelee kuivia lehtiä. Miksei se kannatellut sinua? Lammen pinta näyttää kivikovalta, lähes mustalta. Ikään kuin mikään ei voisi läpäistä sitä. Potkaisen kokeeksi hiekkaa lampeen. Pienet kivet uppoavat heti lammen pohjaan. Kenties juuri samalle paikalle, josta sinut nostettiin. Olit pohjassa. Normaalisti ruumis kelluu, mutta poliisit sanoivat, että olit sukeltanut syvälle, kahlinnut itsesi juurakkoon sillä samalla ranneketjulla, jonka ostin sinulle jouluna. Miksi ostin niin kestävän ketjun? He sanoivat, että sen takia pysyit pohjassa, mutta minä en usko sitä! Pysyit pohjassa, koska raskaat huolesi painoivat sinut sinne, eivätkä päästäneet ylös, takaisin luokseni.

Niin tosiaan. Miksi ostinkaan niin kestävän ketjun? Sanoin sinulle nauraen, että se kestää yhtä voimakkaasti, kuin suhteemme, ettei se toivottavasti koskaan menisi rikki. Jospa todellakin kahlitsit itsesi juurakkoon, mutta kaduit tekoasi? Jospa koetit päästä vapaaksi? Nielaisen, kun kauhukuvat tulvivat väkisin mieleeni. Näen sieluni silmin, kuinka suljet silmäsi nukahtaaksesi veden lämpöön. Sitten yllättäen avaat ne ja tajuat mitä olet tekemässä! Yrität rempoa itsesi irti, mutta koru on vahva, se ei petä. Koetat haparoivin sormin avata lukkoa, mutta happi on vähissä. Lammen pohjamuta hankaloittaa näkemistä ja erotat lukon vain sormiesi tuntoaistin perusteella. Koetat räplätä sitä hätäisesti auki, ennen kuin on liian myöhäistä, mutta se on jumissa. Sitten happi loppuu ja...

Pudistan päätäni. Et tahtoisi minun ajattelevan noin, enkä saisi ajatella niin. Siltikin... Jospa koetit pelastautua? Vai oliko kaikki todellakin pelkkää synkkää harmautta elämässäsi? Jos oli, mikset sallinut minun auttaa? Mikset pyytänyt apua, tullut syliini, halaamaan minua ja itkemään? Estikö ylpeytesi sen, vai jokin muu? Enkö edes minä valaissut tietäsi pimeässä? Enkö minäkään ollut riittävä syy elämän jatkamiseen?

Istun mutaan. Housuni ja takkini likaantuvat, mutten välitä. Katson välillä kynttilää, jonka annoit minulle ystävänpäivänä. Vannoin, etten polta sitä ikinä, sillä se muistuttaa sinusta. Valat voi aina perua, kuten nytkin. Otan kynttilän käteeni. Kallistan sitä hiukan ja kuuma steariini valuu iholleni. Se ei polta, se ei satuta lainkaan. Tai sitten se satuttaa, mutten huomaa sitä. Suurempi kipu velloo sisälläni. Miksi teit tämän itsellesi? Miksi teit tämän minulle? Miksi luovutit? Miksi et vastaa näihin kysymyksiin? Ja ennen kaikkea; mikset ole vastaamassa?
Ystäväni sanovat, että olet mennyt sinne, minne en voi seurata. Ai en? Katsotaanko? Lyödäänkö vetoa? Uhmataanko kohtaloa? Kyllä minä voin.
Jos haluan.

Ja minä haluan.

Kaipaan sinua.

Lasken kynttilän hiekalle ja havahdun mietteistäni. Se on palanut miltei loppuun. Nousen ylös, luoden viimeisen silmäyksen kynttilöihin, jotka reunustavat polkua. Kaivan sytkärin taskustani uudelleen ja sytytän kaikki kynttilät palamaan, omani loistaa heikkona tuikkuna polulla. Astun sen yli ja katson lammen tummaa vettä.

Huokaan ja astun veteen. Ensin vesi yltää vain nilkkojeni tasolle. Sitten kahlaan syvemmälle, vesi kastelee polveni farkkujen lävitse. Kaivan taskusta valokuvan ja pysähdyn. Valokuvassa olen minä itse. Halaan sinua, puristan itseäni vasten - päivää ennen kuin hukuttauduit tähän samaiseen lampeen. Puristan valokuvan nyrkkiini ja sukellan pää edeltä lampeen. En näe pinnan alla mitään, vesi on sakeaa ja pimeys alkaa laskeutua koko metsän ylle, eivätkä auringon viimeiset säteet läpäise lammen tummaa pintaa. Tiedän kuitenkin minne olen menossa.

Pohjaan.

Löydän miltei heti suuren juuren. Irrotan farkuissani roikkuvat ketjut ja kiedon harjaantuneella liikkeellä juurakon ympärille, sitten kytken molemmat päät vielä vyötärölleni ja odotan. En ymmärrä miksi pidätän hengitystäni. Minähän tahdon tätä.
En kestä ilman sinua. Olit paras ystäväni, kumppanini. Perheeni, toivoni, valoni. Olit kaikki, mitä elämässäni oli. Olit kaikki. Luotin sinuun, mutta silti jätit minut yksin.

Olit liian kaunis tähän maailmaan.
Ja minä olen liian yksinäinen tänne.

En pidättänyt henkeäni enää. Valokuva nousee pintaan ja punainen kynttilä sammuu. Olemme taas yhdessä.

Meitä oli kaksi.


Toinen oli liian kaunis ja toinen liian yksinäinen.

äwäwäwääää.... koulus vendin jtn omaa kivaa ja mun nenä koru tippu enkä löytäny sitä ennäää
joten R.i.p mun kukka nenäkoru
joten olin tänää melkee koko päivän koulus ilman nenä koruu ja se oli jtn nii outoa
en enää ikinä halua ottaa sitä pois tulee sellanen tunne että puuttuu jtn ja että on alasti

Poika ajaa lujaa moottoripyörällä 180 km/h
Tyttö:Hidasta,mua pelottaa
Poika:Enkä,tää on hauskaa
Tyttö:Eikä ole.Oo kiltti,tää on liian pelottavaa
Poika:Sano mulle sitten,että sä rakastat mua
Tyttö:Hyvä on,mä rakastan sua.Jarruta!
Poika:Ja nyt halaa mua OIKEIN kovaa
*tyttö halaa poikaa*
Poika:Ota mun kypärä ja laita se päähäs

Sanomalehdessä seuraavana päivänä:
"Moottoripyörä törmäsi rakennusta vasten jarrujen vian seurauksena.Samalla hetkellä kyydissä oli kaksi henkilöä ja vain yksi jäi eloon."

Totta puhuen,matkan puoli välissä,poika huomasi jarrujen olevan rikki,mutta ei halunnut tytön tietävän asiasta.Sen sijaan hän pyysi tyttöä sanomaan että tämä rakastaa häntä ja halaamaan tätä viimeistä kertaa.Lisäksi hän käski tytön laittavan kypärän päähän,jotta tyttö jäisi eloon vaikka tämä merkitsi pojalle kuolemaa.

"Jos sinäkin rakastat jotakuta yhtä paljon - kopioi tämä kuva päiväkirjaasi"

Näin unta jossa olin kadonnut
Olit niin peloissasi
Eikä kukaan kuunnellut
Koska kukaan muu ei välittänyt
Uneni jälkeen
Heräsin tämän pelon kanssa
Mitä jätän jälkeeni
Kun lähden täältä
Jos kysyt minulta, haluan sinun tietävän

Kun aikani koittaa
Unohda vääryydet jotka olen tehnyt
Auta minua jättämään jälkeeni
Syitä kaipuuseen
Älkää paheksuko minua
Ja kun tunnet olosi tyhjäksi
Muistele minua
Unohda kaikki muu
Unohda kaikki muu

Älä ole peloissasi
Olen oppinut läksyni
Olen jakanut mitä olen tehnyt
Olen vahva pinnalta
Mutta en kokonaan
En ole koskaan ollut täydellinen
Mutta et ole sinäkään
Joten jos kysyt minulta, haluan sinun tietävän

Unohdat kaiken sen tuskan, jonka opit kätkemään sisällesi niin hyvin
Teeskennellen, että joku muu voisi tulla pelastamaan minut itseltäni
En voi olla kuka sinä olet

En voi olla kuka sinä olet

Olen syöttinä pinnalla suden korento siipiä vailla mitä minäteen kun pedot hyökkää
en pysty puolustamaan ei omat siivet kanna pelkään ettei kukaan jää minua kaipaamaan
etkä sinä voi auttaa minua sinne jossa siivet kantaa kun en pysty nousemaan hetki vielä
kun tuuli keinuttaa nousen yläs ja huomaan että en enää palaa tilanne henkeä salpaa
pelkään ettei kukaan jää minua kaipaamaan etkä sinä voi auttaa minua sinne jossa siivet kantaa kun en pysty nousemaan tunnen sen se kertoo minun taistelleen niin paljon on matkaa etten voi jäädä
makaamaan pelkään ettei kukaan jää minua kaipaamaan etkä sinä voi auttaa minua sinne jossa siivet kantaa kun en pysty nousemaan