Tyttö heräsi varhain aamulla outoon tunteeseen. Jotain puuttui. Tyttö ei enää tuntenut itseään niin pieneksi ja yksinäiseksi. Pitkään tyttö pohti ja mietiskeli sitä mikä oli muuttunut. Huone oli ennallaan. Tytön sisko nukkui lattialla koira kainalossaan, valokuva-albumit olivat paikoillaan eikä ylhäälle nostettu verhokaan ollut pudonnut alas. Jotain kumminkin oli toisin. Jokin oli muuttunut.
Tyttö kierähti toiselle kyljelleen ja katseli seinää. Mikään ei ollut muuttunut sielläkään. Ei yhtikäs mikään. Sama punaraitainen seinä oli käden ulottuvilla, aivan kuten illallakin. Ei mitään uutta, ja kuitenkin tyttö oli herännyt johonkin. Kierrettyään koko huoneen katseellaan tyttö uskoi ettei mikään ulkoinen ollut muuttunut. Muutoksen oli täytynyt tapahtua sisällä. Tytön pienessä mielessä kupli kun hän yritti ratkaista suuren ongelmansa. Tytöllä oli yhä kumman tyhjä olo, muttei samalla tavalla kuin ennen. Hyytävä pelko oli muuttunut kutkuttavaksi jännitykseksi. Tulevaisuus ei näyttänytkään mustalta aukolta, vaan tunnelin päässä näkyi valoa.
Mitettyään tovin tyttö ymmärsi mitä oli viimein tapahtunut.
Ulos päästyään hän tanssi voitontanssin: Tänään en enää ikävöinyt häntä!