Pelkään sinua hullun lailla. En ikävöi paljon, mutta pelkään hysteerisesti.
Ehkä annat siihen aihetta hieman?
Eräs viisas ihminen sanoi mulle tänään; ''ikävä, on suuri tunne, henkisesti. Pelko on siitä vain murto-osan kokoinen fyysinen tunne.''
Ehkä se on totta. Mun pitäisi ikävöidä ja antaa pelon mennä ohi. Olit mulle niin läheinen, mutta teit tosi paljon kaikkea väärinkin. Silti välitin susta paljon. EI, nyt en puhu mistään exästä, todellakaan. Puhun minulle läheisestä ihmisestä, jonka menetin. En osaa väistyä pelkoa, ja annan sen lannistaa ikävän.
Lannistettu ikävä ja pelko yhdessä muuttuu minun sisälläni suureksi vihaksi. Okei, olen äkkipikainen ihminen, mutta en voi sille mitään. Toivon etten näkisi sinua vähään aikaan, etten tekisi mitään ajattelemattomuuksia. Kyllä se ikävä, rakkaus, ja läheisyys on jossain mun sisällä, mutta nyt olemme erillään, en tahdo sinua nyt lähelleni, et sinä minua. On parempi vaieta toisistamme, ainakin väliaikaisesti.
En saa unta eilisen, ja kaikki vanhat tekosi ja sanasi muistuu mieleen. Ihan kuin katsoisin diaesitystä sähkötuolissa. Muistan kaikki vastoinkäymiset kanssasi. Parhaiten ei kuitenkaan muistu viimeisin vastoinkäynti, vaan sitä vähän edeltynyt. Sitä en voi unohtaa. Muistan ilmeesi silloin. Ja kasvoni. muistan sen tunteen, kun tunsin kyyneleitä todella paljon kasvoillani.
En vain pysty unohtamaan näitä vanhojakaan tilanteita. Alan pelkäämään taas enemmän ja enemmän. En tahtoisi, mutten voi sille mitään. Näin sne kuuluu olla, en enää jaksa edes yrittää.