IRC-Galleria

Mua jotenkin lievästi sanottuna naurattaa tällä hetkellä.

Kun katson just jotain jamen sivua ja näen siellä viestin, että an cafe menee tauolle tekee mun revetä niin kauheaan nauruun ja vetää vitsiä kuinka pikku ernut nyt ainakin kuolee ja maailma on hieman parempi paikka.

Tajuan kuinka tyhmä olen ollut. Musta tuntuu niin tyhmältä se, että mun koko elämä on pyörinyt jonkun j-rockin ympärillä ja, että oli pakko olla niin ernun näköinen ja näyttää hei, että oon erilainen, oon j-rockari.

Jos se oli elämää niin saanen oikeasti niin nauraa itselleni ja sanoa, että olipa helvetin typerä tapa viettää elämää. Kaikki ne tunnit mitä vietin koneella, kaikki ne rahat mitä laitoin kaikkeen krääsään kuten levyihin ja keikkapaitoihin jne, kaikki se haaveilu ja paska, ne kaikki ois voinut käyttää paremmin.

Mä mietin, että jos mä en ois ystävystynyt kunnolla Toran kanssa niin olisinko vieläkin sellainen?

Kun ajattelen niitä aikoja voin sanoa eläneeni jossain haavemaailmassa. Maailmalta pakenemista. Mä en halua tarkoittaa tätä pahalla muille ihmisille, jotka elää elämäänsä rakasaen musiikkia. Kyse ei ole siitä ettenkö vieläkin kuuntelisi välillä j-rockia ja ettenkö pitäisi siitä. Kyse on siitä, että olin niin syvällä siinä kaikessa paskassa, jossa oli pakko erottua joukosta ja olla tavallaan paras. Mitä enemmän tiesit, mitä enemmän kuuntelit harvinaisempia bändejä, mitä useampia bändejä kuuntelit sitä parempi olit.

Kun katson sitä aikaa elämässäni ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tulee on, että mikä minut sai niin paljon pakenemaan todellista maailmaa, että elämääni ei mahtunut enään mitään muuta kuin musiikki ja se tarve olla mahdollisimman erilainen? Ja silti vaikka olit kuinka erilainen se ei koskaan riittänyt, kilpailu oli kamalaa ja mikään ei koskaan riittänyt.


Naurattaa vaan niin kovasti etten saa tätä enempää kerrottua vaikka päässäni liikkuu asioita joita haluaisin purkaa sanoiksi.