IRC-Galleria

Sen naisen nimi oli jotain joka sopi kyseiselle ihmiselle erittäin hyvin. Sillä se toi aina mieleeni kuvan... Mustavalkoisen jossa on tyyntä mertakin kauniimpi ihminen hymyilemässä, juuri minulle... Kuvan jossa hänen vieressään on joku erittäin lähellä hyväilemässä erittäin lempeästi häntä jostain lantion yläpuolelta, alaselästä ja suussa parit hänen hiuksensa, kasvot niin lähellä ettei siitä enään erottanut
sitä kauneutta joka olisi pitänyt.
Hän oli juuri sellainen, vain mustaan ja valkoiseen pukeutunut, lumikin vaalean ihana nainen, jolla oli myös punaista silloin tällöin... En tiedä kuvittelinko, mutta aina kun näin hänet, punainen väri suorastaan peitti melkein hänet, heijastui ympäristöön täyttäen julmat seinät.
Hiukset hänellä olivat syvän mustat, pieni vivahdus punaisen ruskeaa ja hiukan kiharat, jotka tosiaankin menivät suuhun jos oli lähellä, sitä ei välttämättä edes tajunnut eikä se millään tavalla väärältä tuntunut edes... Ne olivat aina auki ja sopivan sekaisin tuossa ihanassa kasvonpiirteissä.
Kasvonpiirteet hänellä olivat kuin runo, jota kirjoitetaan kokoajan lisää, yhä komeammaksi, mutta silti nätin herkäksi.
Silmät olivat normaalinkokoiset ja niin syvän siniset, että niitä katsoessa ei erottanut sitä punaista aikaa joka ympäröi ja valui vain pois kun sitä ei pystynyt erottamaan siinä kosketuksessa, tunteessa, kun silmät olivat niin yhtä kuin pystyivät, kun asiat tuntuivat piristävän kauniilta ja aika ajattomalta.
Nenä oli todella siro, kun hän hengitti sen kautta.. Lämmin tunne olkapäässä virtasi kylminä väreinä tajuntaan joka oli jo tarpeeksi ekstaasissa tuosta kaikesta mitä voi kuvitella enään siihen kehoon jota pidellä sai.
Huulet muistuttivat enemmän ruusua, mustaa tai punaista, väriä en koskaan osannut päättää vaikka niitä koskiessa tuntui aina siltä, että olisi pakko saada se selville vaikkei pystynytkään ajattelemaan kuin tuota punamustaa enkeliä joka toi valon silti.
Tuo nainen hymyili aina minulle, niin viehkeydellä, että siitä erotti selvästi kuinka välittäminen oli iskenyt hänet siihen ilmeeseen, kuinka tuo hymy pystyi jäämään mieleen päiväkausiksi, öiden onneksi.
Ääni hänellä oli täysin normaali... Persoonallisen normaali, mutta joka sana söi enemmän mieltä kuin kukaan voi käsittää, etenkin kun oli niin lähellä että hengityksen pystyi tuntemaan, jos siihen sanoja tuli vielä, ei voinut ajatella mitään realistisesti kun sanat virtasivat vain ympäri kehoja.. Ne olivat nättejä kuiskauksia tuulessa jotka jäivät aina päähän tuottaen todella vaaleansinisen mielentilan jossa ei voinut muutakuin suudella...

Yöllä oli hetken aikaa päivä.