Kun ei osaa tehä mitään oikein. Ei tiiä mitä ajattelee, tai mitä pitäis ajatella.
Hirveen vaikeeta suhtautua ihmisiin, tai no ihmiseen, miten kukin sen määrittelee. Ja sit samalla tuntee myötätuntoa niitä tiettyjä ihmisiä kohtaan jotka sen on joutunu kestämää.
Ja se kaikki on pelkkää valetta, totuuden hävittämistä, tai no pikemminki sen piilottamista. Uskotella vaan ittellee asioita jotka ei kuitenkaa pidä paikkaansa. Sitä miettii et mikä ihmisisessä saa tekemään sen kaiken? Ehkä välittämine, tai no ei, eihä se merkitse paljoakaan, ainakaa kovin monelle. Tai ehkä se hyväuskosuus. Maailmassa ku riittää ni paljon hyväuskosia ihmisiä. Tai ehkä jonku ihmisen tietty vaikuttamine asiaan? Ku jotkut ihmiset on vaa nii hyviä tekemään tän maailman muka helpoks ja onnelliseks. Ainaki sellaseks et kuka tahansa siihe lankeis, menis halpaan. Eikä onnellisessa maailmassakaa mitää vikaa oo, mutku se ei aina vaa toimi sillee. Ja tääki kaikki ei minkään takia?
Ja silti sitä jotain rakastaa nii paljon ettei voi sanoo ees itellee et: hei tää ei oo totta, tää ei oo todellista. Miks mä haluun sit elää tämmöses paskamaailmas jossa kaikki uskottelee sulle et sä oot tärkee ja kui HELVETINMOINEN ikävä niillä on sua. Ehkä siks et se on helpompaa, ja millonpa kukaa nyt haluiskaa minkää vaikeemman kautta mennä. Eikä tarviskaa, jos älyäis ajatella omillaki aivoilla, miten moni ihminen voi tähän paskaa maailmaan sut vetää.