IRC-Galleria

Sitä haluaisi kasvaa omaksi itsekseen, omaksi persoonaksi. Sitten tajuaa olevansa kyynisen, ihmisiä vihaavan, kaikkeen negatiivisesti suhtautuvan, Hitleriä ihailleen psykopaatti-isänsä naispuolinen peilikuva.

"Minä en tarvitse ketään, universumi polvistukoon eteeni".

Kun ihmiset näkevät mussa pahuuden, heijastelen isääni.

Ja tajuaa myöskin olevansa yliempaattisen äitinsä peilikuva. Tuon, joka haluaisi syleillä koko maailmaa ja auttaa hädässä olevia, ääretön vaatimattomuus, uhrautuminen. Siveyden sipuli. Toivottavasti en vain herätä huomiota. Näkymätön.

Välillä tuo pahuus herää ravistelemaan mua niin että näkö lähtee. Koen ansainneeni kaiken ja saaneeni ei-mitään. Tärisen ja silmäni mustuvat.

Välillä taas koen niin valtavaa rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan että kykenemättömyyteni auttaa tekee onton olon; mietin miten kamala paikka tämä maailma on ja miten haluaisin olla jonkinlainen "enkeli". Että Jumala puhuisi minun kauttani ja toisi lohtua kaikille yksinäisille ja toivottomille...

Ja tästä kaikesta herää ajatus; kuka MINÄ olen? Milloin löydän sen minuuden joka ei ole mitenkään liitoksissa vanhempiini?

Onko kukaan meistä mitään muuta kuin heijastuma vanhemmistaan?

Miten voin luottaa siihen että on ylipäätään olemassa jokin täysin muista riippumaton "minuus" vai onko tämä "minä" vain pelkkää harhaa, aivopesun ja matkimisen tulosta?

Jos jokin niin perustavanlaatuinen on harhaa, miten mikään muukaan voisi olla totta? Valintani on vanhempieni valintoja. Sanat joita suustani päästän on kuultu ennenkin.

Toistelen jopa isäni fraaseja. Vituttaa. Mikä minä olen, pelkkä papukaija, sätkynukke, ohjelmoitu robotti?