IRC-Galleria

Joo, en sitten päässyt lähihoitajakoulutukseen. Ottivat mielummin pojatkin ja keski-ikäisen naisen. En edes varasijoille.

Samapa tuo toisaalta. Ehkä mä en ole hoivaihminen muutenkaan.

Olen taiteilija. Paska taiteilija.

Kiinnostaisi dramaturgia.

Dramaturgia[1] eli draaman estetiikka, näytelmäteoria[1], näytelmätiede[2] tai näytelmäoppi[1] tarkoittaa aineiston, yleensä tekstin muuttamista tai järjestämistä draamaksi tai esitykseksi. Useimmiten dramaturgiasta puhutaan teatterin yhteydessä, mutta voidaan puhua myös esimerkiksi elokuvan, konsertin tai muun tapahtuman dramaturgiasta. Kaikissa näissä tapauksissa dramaturgialla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, miten esityksen tai tapahtuman eri elementit järjestyvät ja rytmittyvät. Dramaturgian tekeminen vaatii materiaalin ymmärtämistä ja oman näkökulman löytämistä sekä esityksellisten ja draamallisten keinojen hallintaa ja tuntemusta.

Mitenköhän hankalaa tuonne(kin) olisi päästä?

Väkisin alkaa kiinnostaa ns. alternative-jutut kuin melkein kahteenkymmeneen "tavalliseen" haettu vuosien varrella. Matkailut, liiketalous, sosiaali- ja terveysala, farmanomi.... jopa eläintenhoitaja.

Oikikseenkaan musta ei oikein ollut. En jaksa viilata pilkkua. Musta ei ole rahanahneeksi nutturapääksi joka saivartelee ja kokee itsensä niin helvetin älykkääksi ja tärkeäksi kun "minusta tulee juristi!"

Osaiskohan kukaan sanoa mitään vai jääköhän tämäkin kirjoitelma ilman kommentin kommenttia.

Voisin kyllä hakea näyttelijäksikin... ööö... lauluääneni on tosin surkea.



En tiedä itkeäkö vai nauraa..

Ei siitä mitään tule.

Laihduttamisesta stressaantuneena, stressaavassa elämäntilanteessa.

Laihduttamiseen täytyy keskittyä. Jos mieli on muutenkin täynnä ties mitä murhetta ei siihen vaan yksinkertaisesti pysty.

Ja jos lopetat ns. stressisyömisen, mitä tilalle?

Jos stressaantuneena on muutenkin vaikeaa nukkua, miten paljon vaikeampaa on vielä nälässäkin?

Pitäisi kirjoittaa ylös kaikki mitä on syönyt. Ei jumalauta. Lisää painetta ja stressiä- ja lopulta pettymys ja itseinho epäonnistumisesta.

Stressihän tutkitusti lihottaa muutenkin, ilman lohtusyömistäkin.

Miten tässä nyt ensin saisi itsensä rauhalliseen mielentilaan?

En oikein enää pysty keskittymään treenaamiseenkaan. Salilla mietin vain kotiinlähtöä. Ei jaksa kiinnostaa teinkö 6 vai 8 toistoa.

Sama nauha pyörii päässä:

"Entä jos tapahtuu niin.... entä jos en pääsekään... mitähän vittua teen elämälläni.... miksi mulla on näin huono olo... mitäköhän hyötyä tästäkin touhusta on...mitä mulle on tapahtumassa..."

Myönnettävähän se on itselleni. Olen epätoivoinen.

Itseasiassa epätoivo on värittänyt kaikkea mitä olen elämässäni tehnyt.

Johtuneeko huonosta itsetunnostani, ikävistä kokemuksista, halustani kontrolloida kaikkea, vainoharhaisuudestani vai tavastani ajatella aina pahinta mahdollista?

Varmasti kaikista noista.

Epätoivo on sinällään mielenkiintoinen asia. On mielenkiintoista miten totaalisesti ihmistä voi nöyryyttää ja häpäistä osoittamalla toisen epätoivo.

"Oletsä vähän epätoivoinen"... "Taidat olla vähän epätoivoinen.."

Mitä epätoivoisuus oikeastaan edes tarkoittaa? Sitäkö ettet usko "kaiken järjestyvän kuin itsestään" ja kannat huolta omasta elämästäsi? Että aktiivisesti yrität tavoitella jotain uskomatta täysillä mahdollisuuksiisi?

Kuulostaa varsin viattomalta. Silti raivostuttavinta mitä voi toiselta kuulla.

Epätoivo sotkee pään täysin. Kun yrittää tarrautua "vain johonkin" ei enää näe mitä tahtoo ja miksi. Valinnat ei ole omia. Tai ainakaan aitoja.

Epätoivo myös langettaa kirouksen kaiken mahdollisen päälle- joka osa-alueella. Miehet haistaa epätoivon kilometrienkin päästä ja jopa koneen takaa. Epätoivoisena et onnistu saamaan opiskelupaikkaa. Työhaastattelussa haastattelija ei itsekään usko että saisit paikan.

Ja kun et meinaa onnistua missään... epätoivo kasvaa entisestään. Olet ihmisenä lopulta enää vain kasa epätoivoa.

Miten kierteen voisi katkaista? Miten epätoivosta pystyy luopumaan?

Kysyn tätäkin epätoivon valtaamana.


Toivotonta.

Tääkin asia on varmaan kaikille "ihan itsestäänselvyys" mutta kroonisena kyseenalaistajana en itse voi olla asiaa pohtimatta.

Jos nainen on heteroseksuaali. Viehättyy miehistä. Tykkää katsella miehiä. Kuuntelee mielummin miehen rosoisenmatalaa ääntä kuin naisen kimakkaa falsettia. Tykkää miehen vahvoista käsivarsista, leveästä rintakehästä...karhumaisesta sylistä johon voi uppoutua vaikka tuntikausiksi. Miehen tuoksusta.

Ylipäätään kaikesta mitä mies edustaa ja mikä on miehelle ominaista- niin luonteen kuin ulkonäönkin puolesta.

Mutta. Se miehen haarovälistä löytyvä. Entä jos siihen ei osaakaan muodostaa rakkaussuhdetta? Entä jos ei kykenekään sellaiseen peniksenpalvontaan kuin mitä mies sinulta odottaisi?

Entä jos ei vaan innostukaan nähdessään "sen"?

Nainen ei ehkä ole aseksuaali. Eikä lesbokaan. Olisivat liian helppoja selityksiä.

Voihan asia olla toisinkin päin. Että mies ajattelisi samoin naisensa genitaaleista. Mahdoton tosin kuvitella mutta...

Anything's possible. I guess.

Mä en osaa kuvitella millaista olis, jos vanhemmat olis yhdessä. Tai että niillä olisi ollut normaali parisuhde.

En käsitä ihmisiä joiden vanhemmat eivät takerru lapsiinsa. En samaistu. En osaa kuvitella sellasta vapauden, turvallisuuden... normaaliuden tunnetta.

Isä teki musta tyttöystävän. Monta vuotta nukkui mun kanssa. Raahasi patjan mun huoneeni lattialle. Nukkui siinä.

Opin, että mulla ei ole lupaa työntää isää pois. Hengitän isääni. Isä on aina lähellä.

Isi sanoo... "sä et mene ikinä naimisiin, oot vaan isin kanssa..."

Ei isi. Olen yksin loppuelämäni.

Harmi että isi on nyt mennyt naisiin. Rikkonut meidän suhteen.

Isi otti musta miljoona valokuvaa. Olin kauniimpi kuin äiti.

Kun murrosiän jälkeen aloin ottamaan itsestäni kuvia pojille, isä närkästyi. Isä halveksi ja kuvaili eleillään miten naurettavalta näytän.

And now I'm fucked up.

Mä en oikein ole ymmärtänyt tota "laske rimaa"-kehoitusta jota oon saanu muutamia kertoja kuulla- ja jota varmasti hoetaan muillekin sinkuille.

Tavallaan joo.. jos sä etsit Brad Pittin kaksoisolentoa niin riman laskeminen on ehkä paikallaan.

Mutta noin muuten. Mitä helvettiä se auttaa?

Otat siis miehen johon et ole tyytyväinen? Johon et ole ihastunut, jota kohtaan et koe vetovoimaa?

Ja sittenkö voit olla ihan hymyssäsuin et ratkesipa se sinkkuusongelma, nyt mulla on mies.

Se mieshän ei tietysti millään tajuaisi että otit vasta rimanlaskun jälkeen. Kompromissina. Kun ei saanut mitä halus.

Varmasti mieskin on ikionnellinen siinä kohtaa.

Miten intohimoa toista kohtaan voi edes feikata? Tai no, ainakaan kauaa?

Jotenkin tuohon kehoitukseen sisältyy se ennakko-olettamus että seurustelu on ihmiselle jonkinlainen itseisarvo.

"Ainakin sit sä seurustelisit!"

Musta sinkkuuttakin pahempaa on olla jumissa suhteessa täysin väärän ihmisen kanssa. Miten sitä lakkaisi pohtimasta että ENTÄ jos olisi odottanut vaikka kuukaudenkin vielä- olisiko sitten kenties löytänyt "sen oikean"?

Parhaat argumentit ikinä.

Jakaisin sinkkumiehet karkeesti kolmeen kategoriaan.

Bimbot. Ulkonäkökeskeiset tyhjäpäät. Hauskanpito ykkössijalla. Irtosuhteita. Merkkivaatteet. Kestohymy päällä. Heiluvat yökerhoissa. Sanalla sanoen- feikkejä.


Perusreiskat. Duunareita. Peruskoulun jälkeen suoraan töihin. Verbaalisesti köyhiä. Kuuntelee jotain suomipoppia tai -rockia. Eivät käy kuntosalilla kun "ei jaksa raskaan duunin päälle". Makkaraa ja olutta. Kuten bimbot, eivät kykene syvälliseen keskusteluun tai ajatteluun.


Hörhöt. Alkavat puhua esim. shamanismista, valaistumisesta, elämän tarkoituksesta käsittämättömin termein tai muuten paasaavat oman elämänsä "opettavaisesta" luonteesta. Puhe on sekavaa vaikkakin verbaalisesti rikasta. Kielikuvia. Vaikuttavat skitsofreenikoilta. Pukeutuminen epätavallista. Yksinäisiä. Pitkään sinkkuja.


Vaikeaa löytää miestä joka ajattelisi syvällisesti olematta hörhö. Jos sellainen on olemassa, haluaisin ehdottomasti tavata.

Oon saanut monesti kuulla siitä miten huokailen koko ajan.

En vaan jaksa muita ihmisiä.

Toisten ihmisten energiat uuvuttaa mut. Riittää että istun bussissa. Vaistoan kaiken.

En jaksa katseita.

En jaksa ruuhkaa.

En jaksa seistä edes valoissa. Ihmiset autoissaan. Kaikilla olevinaan kova kiire jonnekin.

Jokainen tekee itestään niin perkeleen tärkeän.

"Minun elämä!"

"Minun aikatauluni!"

"Minun päiväni!"

Valivali. Seliseli.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Aggressiivisagressiivisia ja passiivisaggressiivisia.

Silti kukaan ei halua myöntää olevansa aggressiivinen. Se tunteista kielletyin.

Katselen vierestä kaikkea tätä sirkusta ja voin pahoin. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Edes kotonani en tunne olevani rauhassa. Vaistoan naapurit. Välillä kuulenkin. Kolinaa ja vessanvetoa. Riitelyä.

Haluan vaan kauas. Tosi kauas. Jonnekin missä on aidosti rentoja ihmisiä.

Joskus mä mietin onko elämä oikeasti mitään muuta kuin jatkuvaa yritystä vähentää kärsimyksen määrää.

Samalla se on kun jahtaisi omaa häntäänsä. Kärsimys on kaikkialla, vahvana ja elävänä. Vältyt yhdeltä kärsimykseltä, seuraava on jo nurkan takana.

Aina puuttuu jotain. Aina on liian vähän jotain. Kaikki me ollaan sisältä kuin huutavia pieniä vauvoja jotka odottaa että elämä vastaisi tarpeisiimme. Jos ei vastaa, itketään vähän korkeammalta ja kovempaa.

Haluaisin toivottaa kärsimyksen tervetulleeksi elämääni. Pitää sitä jopa eräänlaisena lahjana.

Vain siten voisin ehkä vapautua.

En jaksa yrittää ja pettyä. Tavoitella mitään. Haluaisin luopua kontrollista ja ajatella että "vitun sama". Kärsin sitten hiljaa.

Elämäni on se vittumainen alkoholisoitunut äiti joka mielummin harrastaa äänekästä seksiä naapurin Peran kanssa kuin huomioisi nälkäni ja itkuni.

Siis, ikäänkuin.