Asuipa kerran metsän keskellä pienessä pesässään vanha kanirouva. Kanirouva oli hyvin elämäniloinen ja riemuisa persoona ja piti kovasti kaikenlaisista huvituksista, vaikka kaniherra oli matkustanut kauas kaupunkiin jo vuosia sitten.
Kanirouvan pesän lähellä asusteli suuri karhuherra, joka oli kanirouvan hyvä ystävä. Aina, kun kanirouva ja karhuherra olivat yhdessä he keksivät paljon kaikenlaisia hauskoja leikkejä ja huvituksia keskenään ja silloin oli meno aina niin hurjaa että sitä saattoi jatkaa jopa päiväkausia.
Eräänä päivänä kanirouva oli kyntämässä porkkanapeltoaan. Hän nautiskeli ihanan kyntökoneensa värinästä reisiensä välissä. Oli nimittäin kulunut jo pitkä aika siitä, kun kanirouvan porkkanapeltoa oli viimeksi kynnetty. Tietenkin karhuherra oli usein auttamassa kanirouvaa, sillä hänkin piti kovasti kanirouvan pellon kyntämisestä. Tällä kertaa kanirouva kynti kuitenkin yksinään, sillä hän tarvitsi mielestään välillä aikaa itselleen ja omien halujensa tyydyttämiseen. .
Oli kuuma ja kostea päivä ja kyntökone surisi ja värisi yhä kovemmin. Se sai hekumalliset värinät kulkemaan pitkin kanirouvan koko vartaloa. Ah, kuinka kanirouvasta tuntui hyvältä! Hän ähkyi ja puhisi kyntölaitteensa päällä ja oikein kipristeli ilosta. Kuinka hän rakasti kyntökonettaan. Se oli hyödyllisin laite, mitä hän oli koskaan omistanut. Tietenkin myös karhuherra oli taitava kyntämään erilaisia peltoja, mutta välillä oli kanirouvan saatava käyttää kylvökonettaankin, sillä kukaan metsän eläimistä ei pystynyt tyydyttämään kanirouvaa yhtä hyvin kuin kylvökone, sillä eläimistä ei kukaan jaksanut kyntää yhtä kauan kuin kyntökone pystyi.
Juuri, kun kanirouva oli pääsemässä tyydytykseen, tuli karhuherra hiljaa paikalle. ”Miten kyntö sujuu?” hän kysyi. Kanirouva närkästyi kovasti, koska karhuherra oli keskeyttänyt hänen kyntönsä juuri sen nautinnollisimpana hetkenä. ”Hyvin se sujui ja olisi sujunut vielä paremmin ilman keskeytystä”, totesi kanirouva. ”Pyydän anteeksi”, vastasi karhuherra ”mutta olin juuri käymässä lähikaupassa ja katso, mitä toin sinulle.” Karhuherra otti esille valtavan suuren tikkukaramellin. ”Oih!” huudahti kanirouva ” näin kuumana päivänä tekisin mitä vain saadakseni makeaa nannaa! Kiitos kovasti!” Kanirouva tarttui kaksin käsin tikkukaramelliin ja alkoi kiihkeästi nuolla sitä. Hän vatvoi ja vetkutteli sitä pitkään ja hartaasti. Karhuherra oli niin perso kaikelle makealle ja hunajaiselle että hän nautti pelkästä kanirouvan touhun katselusta. Kanirouva vaipui yhä syvemmälle tikkukaramellin aiheuttamaan euforiaan. Hän heittäytyi maahan ja työnteli tikkaria hitaasti sisään ja ulos ja sisään ja ulos. Jokainen työntö sai hänet melkein tukehtumaan iloon ja täyttymykseen. Karhuherra vaipui täydelliseen transsiin tikkarinsa käsittelystä. Hänkin heittäytyi maahan ja huohotti kanirouvan tahdissa. He nytkähtelivät tahdissa kohti nautintoa ja alkoivat kumpikin tulla tahmeiksi kaikesta makeasta mahlasta, joka tihkui karhuherran tikkarista. Lopulta he molemmat kuitenkin saivat tyydytyksen.