My little slice of happiness seems always just to fade away, and when I try to catch it again it always simply go further from me. The series of new disappointments hided in the shadows waiting to attact, and once again, waiting to shoot me down to the ground and even lower. Reality is my everyday living hell.
Se nimenomainen tunne tekee taas tietään mun olemukseen. Mikään ei tunnu todelliselta, ennenminki jatkuvalta painajaiselta. Lyhyet, mut piristävät onnen hetket tuntuu vaan hiipuvan pois parin sekunnin päästä, ja sen jälkee on vaikeeta pitää yllä hymyä joka kätkee mun ihmettelyn... Miks must tuntuu tältä, onks tää normaalia, miks en vaan osaa avaa suutani ja kertoo siitä. Lähes joka päivä, tulee hetki jolloin oikeesti en tiedä mitä pitäis tehä ja mitä oon edes tekemässä. En osaa ajatella asioita eteenpäin, tulevaisuutee, koska en usko tulevaisuutee... Se on mulle vaa painostavaa usvaa mistä ei saa mitään selvää. Mä en eti säälii enkä valita, kuhan mietin. Ajattelen oonko vittu ainoa joka kelaa näin? Jos oon ni... sittehän olen.
