IRC-Galleria

Tehtiin eilen pistokeikka Turkuun, viikinkimusikaalin nimissä. Mun viimeaikaiset teatterihaavat paranivat kerralla ja balsamia jäi vielä varastoonkin, sillä Thorin vasara oli kerrassaan mainio. Erityispalkinnot lähtevät lavastukselle ja puvustukselle, siellä oli niin hienoja rasta- ja takkuperuukkeja, etenkin miehillä, että tiedän eräänkin heviblondin joka olis todella viihtynyt. Kyllä mäkin näkemästäni nautin, eipä siinä.
Mukavaa oli myös, että ihan jokainen lauluroolin saanut osasi oikeasti laulaa. Kerrankin ei tarvinnut jännittää, osuuko äänet kohilleen; se että mä jouduin lyömään ykkösiä omaan reiteen kun Ruohosen Seppo lähti maalailemaan, ja että Jonna Kososen maneerit puskivat läpi hiukkasen, oli oikeasti aika pieni hinta moisesta elämyksestä.
Mua myös alkoi kovasti viehättää koko viikinkikulttuuri. Käsiohjelmaan oli kirjattu valtavalla pieteetillä faktoja viikinkimytologista ja kaikesta mistä siinä koko jutussa on ollut kyse. Mun mielestä se oli miellyttävän lihallista se kulttuuri: alussa kun ne soturit tuli jostain valloitusretkeltä, ne lauloi ihan rinnat rottingilla miten ne oli syöneet ja juoneet ja naineet ja miten oli ollut mahtavaa mutta että nyt vähän väsyttää. Käsiohjelman mukaan koko niitten yhteiskunta käytännössä pyöri alkoholin (ja kärpässienen) voimin. Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuutta sekä geneettisten juurteni narinaa: esi-isät viittoilivat hetken haudoistaan, että täällä ollaan ja tilaa on vieläkin. Lisäksi yhdessä kohdassa eräs nuori, verevä viikinkisoturi joutui tappamaan vanhan viikinkiruhtinaan, lähinnä kunnianloukkaussyistä. Tätä seurasi lauluosuus, jossa naiset lauloivat ruhtinaan tyttären surusta ja kyynelistä ja sellaisesta, ja miehet totesi vain että joskus vaan on pakko tappaa, että ei auta, eihän se kivaa ole mutta väliin on pakko hoitaa noita ikäviäkin asioita. Aivan mahtavan brutaalia ja jotenkin... en mä tiedä, sellaista raa'an alkukantaista muistutusta siitä, että ihmisetkin on lopulta vain kädellisiä nisäkkäitä, joilla on eläimen vietit ja lihansyöjän purenta.

Sitten yöllä ajeltiin sieltä Lounais-Suomen sydämestä takaisin sivistyksen pariin, ja autoradiossa sattui jostain syystä olemaan valmiina Radio Aalto, pehmeitä suosikkeja tai jotain sellaista. Ja äkkiä tuli biisi, jota en oikeasti ole vuosiin kuullut, mutta josta joskus pidin vaikka se onkin vähän sellainen nynny. Siitäkin huolimatta, että se on hiukan korni ja sen bändin pojatkin kuulemma uskiksia, siteeraan sitä tähän pikkuisen:

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
sen kaiken mitä niist' on jäljellä,
niin sydän vähitellen arpeutuu.
Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
se ainut joka on mun mielessä
se olet sinä, ei kukaan muu

- Teleks: Siivet