IRC-Galleria

Jostain syystä Damien Ricen musiikki -etenkin kuulokkeista kuunneltuna- saa mut tuntemaan oloni elokuvalliseksi. Etenkin tällaisena raudanvärisenä syysaamuna tavallinen ratikkapysäkkikin alkaa näyttää kulissille, kuin se olisi pala jonkun Wim Wendersin tai Sofia Coppolan visiota. Itse alkaa käyttäytyä kuin joku tarkkailisi, tavallaan esiintyä näkymättömälle kameramiehelle. Hillitysti, tietenkin. Ohi lipuu kaupunkimaisema, jota on liian väsynyt katsomaan; ihmiset liikkuvat kuin raskaassa vedessä, hitaasti ja äänettömästi. On liian syvällä ajatuksissaan reagoidakseen mihinkään, kuin suuren, läpinäkyvän muovikuplan sisällä.
Ja koko ajan taustalla soi: "There's still a little bit of your song in my ear /
There's still a little bit of your words I long to hear / You step a little closer to me / So close that I can't see what's going on"

Välillä kokee musertavia hetkiä tajutessaan, että pohjimmiltaan on oikeasti aivan yksin tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan pääse toisen pään sisään, kukaan ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää ketään toista eivätkä useimmat edes jaksa välittää itsensä ulkopuolisesta elämästä. Kaikki kokemukset ja ajatukset ovat lopultakin vain subjektiivisia, vain omia, eikä kielen kaltainen epämääräinen ja harhaanjohtava järjestelmä riitä alkuunkaan välittämään tunnelmia täsmällisesti kenellekään toiselle.
Joskus kokee niin syvää yhteyttä jonkun ihmisen kanssa, että kaiken tän unohtaa hetkellisesti. Kuinka lähelle voi päästä? Kuinka paljon voi ymmärtää? Kuinka paljon voi ketään tuntea? Mitä muuta on valmis unohtamaan?

Viime yönä mä näin unta, että mun äiti oli ryhtynyt dokaamaan salmaria, isosta lasista. Mä olin aivan järkyttävän raivoissani. En niinkään siksi, että olisin ollut huolissani sen terveydestä tai mitään, vaan lähinnä koska se oli mun mielestä niin käsittämättömän tyylitöntä. Muutamaa tuntia myöhemmin, herättyäni, äiti lähestyi mua tekstiviestitse. Se oli unessaan flirttaillut Sedu Koskisen kanssa ja oli aika peloissaan. Lohdutin sitä sanomalla, että salmari vie fiksummankin arvostelukyvyn. Ehkä meillä on jotenkin telepaattinen yhteys.

Siivosin tänään. Vihaan sitä, mutta sen jälkeen on ihana tulla himaan. Pitäis harrastaa useammin.

Töissä soi jotenkin hämärästi Metro FM. Sieltä tuli ykskaks yllättäen Mikko Kuustosen Kaktusviinaa. Kamalan nostalgista, jouduin aikamatkalle rippikouluaikoihin... Kaivoin kotiin päästyäni levyn esiin ja nyt fiilistelen. Hullun hommaa, vanhat levyt pitäis polttaa roviolla. Tai heittää roskiin edes.

Sitten vielä semmosta, että mä olen taas ihan älyttömän hyvällä tuulella. Tiesinhän.


En milloinkaan oppinut kaipaamaan
ja nyt tämä ikävä murhaa
Kuinka sinua väsyisin odottamaan
näihin aamuihin, en valvo turhaan

-Mikko Kuustonen

Olin tänään Tärkeiden Ihmisten Kerhossa pönöttämässä tiskillä. Paikka, jossa en siis osaa tehdä juuri mitään, paitsi pelata pasianssia ja haukotella. Niin ja nyppiä kynsinauhoja. Joten. Millä todennäköisyydellä vatsarutistuslaite kossahtaa juuri tuon tuokion aikana? Millä todennäköisyydellä unohdan kaiken, mitä olen koskaan tiennyt kodinkoneista, tekniikasta ja marttajärjestä, ja laitan pesukoneen vahingossa pyörittämään samaa ohjelmaa heti perään uudelleen, vaikka tarkoitukseni oli kytkeä se pois päältä ja tyhjentää pyykeistä? Millä todennäköisyydellä siihen tiskille on mun perään tulossa nainen, joka tietää noista jutuista vielä aika tavalla vähemmän kuin mä? Ja miksi ikinä ketään ei saa kiinni silloin kun tarttis?

Tiistaitemmitys on vielä valloillaan. Odotan että puhelin sois ja lopettais sen. Koska niinhän siinä käy, väistämättä.

Viime yönä mä heräsin ainakin kolme kertaa siihen, että mun käsi -tai itse asiassa molemmat- oli aivan totaalipuutuneet. Mussa on varmaan taas jotain elimellistä vikaa. Oon rikki, risa, hajalla, mäsänä. Ja taas lopetusuhan alaisena.

Vapaa viikonloppu lähenee. Mitähän ihanaa sitä keksis? Perjantaina ainakin on Tiktak Neitsyessä. Sain lipun, wuhuu.

Mä en kernaasti ajattelis itseäni erilaisiin tilanteisiin ajautuvana ajelehtijana, elämän virrassa kelluvana ajopuuna (kuinka monta sanaa, joiden kantana on ajaa!) - ja nythän on jo tiistai, joten kukaan ei enää muistele viime perjantaita. Eihän? Joka tapauksessa viimeisten kuukausien aikana olen löytänyt itseni muutamia kertoja keskeltä kiihtynyttä, mylvivää väkijoukkoa, joka liikehtii velloen ja huutaa iskulauseita rytmikkäästi loitsuten. Eilen olin kaikessa rauhassa, ketään häiritsemättä, omista asioistani huolta pitäen, matkalla töihin (tai itse asiassa työasioissa matkalla - voiko sanoa matkalla töissä?). Seisoin Lasipalatsin ratikkapysäkillä, kun kauempaa Manskulta alkoi kantautua tuttua kiihkeää joukkosloganien toistelua ja tasatahtista jytinää. Opintotukimielenosoitus! Hieno asia, joka koskee minuakin - enää tosin periaatteen tasolla mutta kuitenkin kirvelevän läheisenä: kiitos vielä kerran, Kela! Asialleen omistautuneita opiskelijoita, jotka tuloloukustaan ovat ryömineet puolustamaan oikeuksiaan! Ja mitä teen minä? Seison edelleen paikoillani, hieman hämilläni väkimassasta, hymyillen kannustavasti ja ymmärtäen pysäkin lasiseinän läpi ja nousen tärkeänä raitiotievaunuun. Mulla on kiire töihin katsokaas. Milloin musta tuli tällainen? Mä en enää tunne maailmantuskaista, tiedostavaa itseäni. Mikä mä olen? Mikä mä kuvittelen olevani? Ja ennen kaikkea: kenen joukoissa seison?

Seuraava osuus on vanhan toistoa. Pitkästymisen uhallakin muistelen kertauksen olevan opintojen lähisukulainen, joten tärkeän asian puolesta: täältä pesee!
Mä olen oikeastaan ihan hyvä kärsimään. Näin dramaattinen luonne pitkästyy, jos ei saa aikoihin heittäytyä tunneviemäriin vellomaan ja räytyä piinallisen elämän pyörteissä. Sen sijaan mun on äärimmäisen vaikea kestää läheisten ja mulle tärkeiden ihmisten tuskaa. Haluaisin tehdä jotain, edes sanoa jotain mikä helpottais niiden oloa - siitäkin huolimatta, että tiedän varsin hyvin sanojen olevan täysin toissijaisia. Ei ole olemassa lauseita, jotka sais tehdyn tekemättömäksi, sydämen ehjäksi, arvet katoamaan. Silti haluaisin. Koska välitän.

Mulle tehdään uusi saliohjelma. Kuinka jännittävää. Tästä syystä mun työtoveri on tänään sivellyt, painellut ja tunnustellut mun kehoa eri kohdista, laittanut mut kääntyilemään, kumartumaan, paneutumaan makuulle ja kertomaan fyysisistä rajoitteistani. Tutkinnan perusteella langetettiin tuomio: mun selkä on paitsi notkolla myös pahan kerran vino ja koko keho tämän seurauksena epätasapainoinen. Jos mä olisin hevonen, mut todennäköisesti jouduttaisiin lopettamaan... Ihme kyllä en joutunut edes pahemmin tolaltani. Joku voisi kutsua tätä perusteettomaksi auktoriteettiuskoksi tai sokeaksi luottamukseksi jonkun toisen ammattitaitoa kohtaan. Musta oli vain miellyttävää puhua mun kehosta ja sen tekemisestä paremmaksi.


I don't care if monday's blue
Tuesday's grey and wednesday too
Thursday i don't care about you
It's friday i'm in love
Monday you can fall apart
Tuesday wednesday break my heart
Thursday doesn't even start
It's friday i'm in love

- The Cure

Tähän saakka tapahtunutta: sankarittaremme, Ylva von Minx on viimein saanut kiilattua satiinisen superstarinsa Aikuisuuden ovenrakoon. Tästä lähin hänellä on käsissään paitsi ranskalainen manikyyri, oma elämänsä ja salmiakkipussi myöskin avaimet vararikkoon sekä petolliseen finanssipoliittiseen syöksykierteeseen.

Neiti von Minx astelee pankkiin. Huulilleen hän on sommitellut paitsi toffeenmakuista huulikiiltoa myöskin itsevarman hymyn. Tiskin takana odottaa Maailman Suloisin Pankkipoika, mitä luultavimmin Mr. OKO-pankki 2006. Tai ainakin ensimmäinen perisynti... eikun perintöprinssi. Hymyillen. Neiti von Minx ja Maailman Suloisin Pankkipoika hoitavat asialliset asiat asiallisesti, joskin kepeästi keimaillen ja niitä näitä jaaritellen, koko ajan merkitsevästi hymyillen.

Neiti von Minx poistuu pankista upouusi, helmiäisvalkea Velkavankeus-kortti (VISA = Vinguta Itsesi Saatanalliseen Ahdinkoon) lompakossaan poltellen. Pojan yllyttämänä hän astelee pääkaupunkimme suurimpaan tavarataloon, pääovista kuten arvonsa tunteva ja ostovoimainen täysi-ikäinen ainakin. Luovuttaessaan korttinsa ensimmäiselle myyjättärelle hän kuulee korvissaan torvimusiikkia ja tukahduttaa vain vaivoin halunsa uskoutua ääntään madaltaen kassanhoitajalle: kulta, sä olet mun ensimmäinen! Hän ei voi estää leveää hymyä nousemasta kasvoilleen; myyjätär säilyttää viileän pokerinsa ja pitää häntä mitä luultavimmin taas vain yhtenä uutena avohoitotapauksena.

Neiti von Minx viettää täyteläisen ja kulutusunelmien kyllästämän puolitoistatuntisen kaupungilla harhaillen. Mahdollisia sijoituskohteita tuntuu olevan loputtomiin: ottaisinko hampaisiini ZOOM!-valkaisun? Minkä topin kanssa leopardikuvioiset kyynärmittaiset satiinisormikkaat sopisivat? Miten olen voinut elää ilman Kari Peitsamon koko tuotantoa?

Neiti von Minx sijoittaa järkevästi kosmetiikkaan ja kalsareihin. Kotiin päästyään hän kohottaa itselleen maljan kitkerällä punaviinillä: if loving you is wrong, then I don't want to be right! Von Minx verkligen älskar sitt nya Visa.

Mun on toisinaan hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä. Miten on mahdollista, että aikuiset ihmiset elelevät elämäänsä kuin jonkin näkymättömän käden määräämänä? Löytävät itsensä epähuomiossa tilanteista, jotka vaativat vastuunottoa ja selvittelyä, eivätkä alkuunkaan hahmota miten ovat niihin joutuneet - saati miten hoitaa itsensä niistä ulos? Eivät pysty näkemään valintojen ja vastuun, tekojen ja seurauksien välistä väistämätöntä yhteyttä? Ihmiselle, joka seisoo itse leveässä haara-asennossa aivan keskellä omaa elämäänsä ja on sieltä tuleva hallitsemaan...(kuten minä), tällainen väistely ja sivurajan takaa kurkistelu tuntuu äärimmäisen vaikealle ymmärtää. Saati hyväksyä.

Upeaa että ulkona on taas pimeää. Saa polttaa kynttilöitä ja tuntea olonsa hieman turvallisemmaksi. Miksi kynttilöiden valo tekeekin sen?


I'm just a half-a-block away from salvation
I'm just a half-a-block away from it all
I'm just a half-a-block away from redemption
And I dont think that I can make it that far

- Fun Lovin' Criminals

Ja tepastelee äänekkäästi ikkunalaudalla. Ettäs kehtaa. Lentäis edes jonnekin kun kerran osaa.

Marilyn on edelleen mahtava.

Musta tuntuu että mun ilmeet on loppuneet. Ei oo enää kuin yks, enkä jaksa keksiä uusia. Ei kai sekään väärin ole.

Mun unielämähän on tunnetusti varsin värikästä ja actionhenkistä. Yleensä ne unet ei myöskään ole ihan välittömästi tosielämän tapahtumien pohjalta tulkittavissa, eikä ne välttämättä edes symbolisesti viittaa mihinkään järkevään.
Mä myös näen paljon painajaisia. Niissä useinkaan itse tapahtumat eivät ole mitään järin pelottavia tai traagisia (no okei, joskus on. Olihan mulla se Näkijä-kausi, jolloin näin kaikkia kidutus- ja joukkoteurastusunia ja heräsin ääneen itkien...), mutta tunnelma on ihan käsittämättömän ahdistava ja monesti jotenkin tuskainen. Yhteistä niille on, että mä olen itse jotenkin vajavainen tai estynyt kyvyiltäni: en näe kunnolla, en pysty liikkumaan, en saa ääntä tulemaan, en osaakaan uida, kompuroin ja liukastelen, putoan... Ja koko ajan pahaenteinen tunnelma vain tiivistyy, vaikka näennäisesti kaikki olisikin hyvin. Mistä tämä kertoo? Mitä Freud tähän sanoisi?

Suomen kieli on ihmeellinen asia. Viittaussuhteet voi olla hyvinkin epäselviä, vaikka periaatteessa niiden pitäis olla kontekstin perusteella täysin yksiselitteisiä. Esimerkki: henkilö A lähettää henkilö B:lle tekstiviestin, jossa lukee (muun muassa) että "Mulla on ikävä sua.". Henkilö B vastaa viestiin "Niin mullakin!". Mitä henkilö B:llä siis itse asiassa onkaan ikävä? Henkilö A:ta? Itseään? Ihmistä, joka itse kerran oli? Jotain muuta, mitä? Visainen metafyysinen pähkinä näin viikon puoliväliin.

Mun tukka on nyt osittain sininen. Jostain syystä se tuntuu vaativan ihmisiä ottamaan kantaa: poikkeava väritys pitää huomioida jotenkin, ja siten palkita sen kantaja. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, sillä mä en oikeestaan koskaan ole ollut mikään perusbrunetti, mutten silti ole saanut oikeastaan koskaan näin paljon huomiota tuntemattomilta ihmisiltä. Ehkäpä tämä koetaan kannanotoksi tai provokaatioksi. Ehkä se vain näyttää niin upealle. Ehkä ihmisillä on virikkeet vähissä ja liikaa aikaa.


Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää?
Naruasi toivot köydeksi ja pettymykset riittää, riittää...

-PMMP

Eräs ihminen kerran kuvaili Marilynia Erja Häkkisen näköiseksi mieheksi. Sitähän se oikeestaan onkin. Ja lisäks sillä on kunnon nykyajan pinup girl kumppanina. Mieletöntä.

I don't care if your world is ending today
Because I wasn't invited to it anyway


Vittu mitä paskaa. Kannettavasta hajos nappikuuloke. Vesipullo piipii päälle. Tänään on maanantai. Uusi kookosrahka maistui hieman saippualle ja aurinkorasvalle, aion silti alkaa harrastaa sitä, kostoks. Mun tuulihousut on nekin kutistuneet pituussuunnassa (oisinkohan mä sittenkin kasvanut?) ja on sitä paitsi muutenkin so last season. Lisäksi mä olen hyvin ymmälläni ja vihainen. Sekä aika surullinen. Mun mielestä ihmissuhteissa -ja elämässä yleensäkin- pitäis olla jonkinlainen takuu, tai ainakin kuitissa sen valituspäällikön puhelinnumero. Tulis joku roti hommaan.

Viime viikolla sain verensyöksyn ja raivoihottumaa joka ikinen kerta, kun liikuin metron liukuportaissa. Seinille oli heitetty pareittain uutuuslevyjen mainoksia: Beyoncé vs. Justin. Hiisi vie, B pousaa kuvissa erehdyttävästi barbieta muistuttavin ilmein, tiukassa kalanpyrstötyyppisessä pitkässä hameessa, tukka nutturalla, huulet törröllä ja kädet selän takana. Vaaraton objekti! Kesykissa! Kädetön merenneito! Sovinnainen tukkajumala! Viereisessä jullarissa Justin on sijoitettu dynaamisesti kuvan oikeaan laitaan, polkemaan jalallaan peilipalloa tuusan paskaksi riemukas kolttosilme kasvoillaan. Leikkisä! Aikaansaava! Veikeällä tavalla kuriton! Poikamainen, mutta turvallisella tavalla kapinallinen! Ai ETTÄ pisti vihaksi. Missä on Independent Women silloin kun niitä tarvitaan? Tuo poika ei kyllä ole kyyneleitä nähnytkään, puhumattakaan että olisi vuodattanut niitä joellisen.

Toinen juttu. Anna-lehdessä oli lyhykäinen haastattelu Viivi Avellánista sen uunituoreen kirjan tiimoilta (kyllä, Viivi "vaikka olenkin viettänyt tiiviissä parisuhteessa lähes koko aikuisikäni, olen silti henkisesti ikisinkku ja sitä paitsi tunnen monta sinkkua joten olen täysin kvalifioitu" Avellán on julkaissut jonkun Sinkkunaisen käsikirja -tyyppisen ratkaisun. Joko joku haukottelee?): vaikka mä en sitä naista juuri siedä itsekään, oli hyvin täpärällä etten lähettänyt lehden toimitukseen kitkerää lukijapalautetta. Jos toimittajan ennakkoasenne on, että Viivi on bimbo blondi, jolla ei ole itsekunnioitusta eikä vaaleiden hiustensa lisäksi paljon mitään muitakaan avuja, se on ihan ok ja sen oma asia. Jos kyseinen (nais)toimittaja ei saa pidettyä itseään kurissa vaan tuo ivaansa julki käsittääkseni neutraaliksi tarkoitetussa jutussa esim. kursivoimalla Viivin "sinkkusanastoa" (tyyliin kuohujuoma, deittailla) ja tekemällä vinosti hymyileviä havaintoja yhdentekevistä asioista ála Mattiesko, on se mielestäni vain ammattitaidon puutetta. Nainen on naiselle susi. Tai ainakin susikoira.

Oli mulla vielä jotain muutakin, mutta en mä sitä enää muista. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kylläpä kiihdyin taas, huh.